sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Näkemiin, Peru!



Täältä Amsterdamin lentokentältä käsin on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä opin kuuden viikon matkasta Alto Mayon metsiin Peruun.





















Ikävä tulee tuota sitkeätä kansaa. Samalla tekee mieli korjata erästä suomalaisen nuorison keskuudessa kovin yleistä asennetta, jossa köyhyys pistetään laiskuuden syyksi. Suuri osa perulaisista työskentelee 12 tuntia päivässä ja seitsemänä päivänä viikossa. Varmasti jostain löytyy laiska perulainen, mutta minä en häntä vielä tavannut. Maassa on valtavasti luonnonrikkauksia, mutta suurin ongelma on eriarvoisuus. Toiset ajavat Toyota Land Cruiserilla, toiset kuokkivat maata puisella kuokalla. Se johtaa väkivaltaan. Perulaisia uutisia katsomalla huomaa helposti, että tuossa noin 30 miljoonan asukkaan maassa kuolee väkivaltaisesti useita ihmisiä joka päivä. Suomessa erittäin harvinainen ryöstömurha tapahtuu joka viikko jossain päin. Tämän turvattomuuden takia toivon, ja olen myös valmis toimimaan sen eteen, ettei Suomi ota enää yhtään askelta samaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun köyhyys periytyy, olemme kusessa. Nuorisolle ei myöskään saa lakata muistuttamasta, että sata vuotta sitten Suomi oli Euroopan köyhimpiä maita. Se, että Suomessa on kaikki niin hyvin nyt, on kahden tai kolmen aiemman sukupolven kovan työn ansiota. Kun tähän yltäkylläisyyteen syntyy, helposti kuvittelee että se johtuu omasta erinomaisuudesta.

Kaikista haasteistaan huolimatta Peru on rikas: sillä on luonnonvaroja, ja kansa joka pystyy mihin vain. Kun kotimaassa törmään ongelmiin, ajattelen usein: Mitä perulainen tekisi? Joskus tuo kyvykkyys johtaa luonnon kannalta tylyihin seurauksiin. Köyhä maanviljelijä hakee arvokkaan puun vaikka vihoviimeisen vuorenjyrkänteen kolosta ja kantaa sen selässään kaupunkiin myytäväksi. Mutta uskon että perulaiset osaavat valjastaa kyvykkyytensä myös yhteisen hyvän eteen. Lopulta päästään korruptiosta ja eriarvoisuudesta. Optimistisena uskon vielä itse eläväni niin kauan että näen sen päivän. Uskon myös palaavani tuohon ihmeelliseen maahan jo kauan ennen sitä päivää.

Jos olisin parikymppinen vaihto-opiskelija, päättäisin tämän blogin siihen, että just nyt piti lähteä kun aloin ihan aavistuksen ymmärtää jotain. Olen kuitenkin lähes nelikymppinen perheenisä, ja tiedän, missä minua kaikkein eniten tarvitaan.

Les despido, el Perú y los peruanos, les agradezco muchísimo por toda su amistad. Nos volveremos a ver, ojalá que sea pronto!



lauantai 18. heinäkuuta 2015

Näytteiden tie Limaan / The samples' way to Lima

Ensi askel: Näytteet pakattuna käytettyihin pahvilaatikkoihin Moyobamban hostellin aulassa. Jokainen valkoinen säkki sisältää kaksi muovipussia: saman tutkimusalan sanikkaisnäytteet duplikaatteina. Näytteet ovat vanhojen sanomalehtien välissä, kukin omalla aukeamallaan. Isolehtiset saniaiset vievät monta aukeamaa. Sanomalehdet on kostutettu 70-prosenttisella alkoholilla näytteiden pilaantumisen estämiseksi. Kosteina ne kestävät myös paremmin kuljettamista. Yhteensä sanomalehtiaukeamia on noin 725. Näytteet painavat yhteensä 88 kiloa. Toivon itsekin olevani niin kevyt, mutta sen verran hyvin kyllä söin, varsinkin kaupungissa ollessa, että todennäköisesti täytyy pikemminkin aloittaa dieetti.

The first step: Fern samples packaged into second-hand cardboard boxes in the Moyobamba hostel. Each white sack contains two plastic bags: The samples of one plot in duplicate. In total there are about 725 fern samples between newspaper sheets. They are moisted with 70 % alcohol to prevent fungi and insects from eating them. Moisted they also tolerate better the rough handling on the journey. The total weight of the samples is 88 kg.



Second step: El motokar. Elias and I needed two of them to transport all four fern boxes plus one moss box with fern DNA samples in silicagel.

Third step: Moviltours company's bus station in Moyobamba. The boxes travel in the baggage compartment of a passenger bus. The journey over the mountains to the coast and then to the south to Lima takes about 24 hours. Notice the Finnish Jeesusteippi – Cinta Jesucristo. It's the silvery one. Salva lo todo!

Kolmas askel: Moviltours -bussifirman asema Moyobambassa. Laatikot matkustavat kuten Suomessa matkahuollossa. Matka vuoriston yli rannikolle ja rannikkoa etelään Limaan kestää noin 24 tuntia.
Finding the bus cargo terminal turned out to be a complex task even with a native limeño, Robert Elias Mendivil, helping me out. Here we were looking for it...

Bussifirman tavara-aseman löytäminen Limassa osoittautui haasteelliseksi vaikka mukana oli limalainen alkuasukas. Täältäkin me etsimme sitä...


Nyt se löytyi!

We found it! Still in the inside there was some confusion: VIDEO: Here I give the box or they give to me?
Ja siinä ne olivat! Minun saniaislaatikkoni, keskellä yhdeksän miljoonan ihmisen suurkaupunkia. Se tuntui käsittämättömältä. Laatikot näyttivät siltä kuin niitä olisi aina ohimennen potkittu, mutta näytteet olivat päällisin puolin ehjiä.

And there they were! My fern boxes, in the middle of a nine-million city! It felt incomprehensible. The boxes looked like rather ragged but the samples inside were at least superficially in good condition.

Then we took a taxi to the herbarium. In the backround, the National Stadium of Peru.

Sitten otimme taksin herbaariolle. Taustalla Perun kansallinen stadion.


Here is the final destination of the samples behind the yellow wall – the Natural History Museum and Herbarium of Universidad Nacional Mayor de San Marcos.

Näytteiden määräasema - San Marcosin yliopiston luonnontieteellinen museo ja sen yhteydessä oleva herbaario.

Herbaarion kansliassa näytteet punnitaan. Kuivatusmaksu tulee painon mukaan.

The secretary of the herbarium weighs the samples. Their drying is paid according to wet weight. In the drying, the alcohol will evaporate and the samples remain dry in between the numbered newspaper sheets.

Job done! As a reward, delicious food from Lima, like here Causa de pescado. It is served cold and it has fish in the middle of mashed potatoes.

Homma tehty! Palkinnoksi limalaista herkkuruokaa, kuten Causa de pescado. Se tarjoillaan kylmänä ja siinä on kalaa chilillä maustetun perunamuusin keskellä.

Jalea de pescado. Valtameren rannan kaupunkina Lima on kuuluisa hyvistä kalaruoistaan.

Lima is famous for delicious fish dishes.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Millainen kaupunki on Moyobamba?

Täältä Liman jättikaupungin harmaasta ja viileähköstä talvesta käsin kelpaa muistella Moyobambaa, kaupunkia, josta käsin teimme kaikki retkemme Alto Mayon metsiensuojelualueelle. Oli muuten jännittävä huomata, että moni moyobambalainen ei ole koskaan käynyt siellä, vaan pohtii: "Bosque de Protección Alto Mayo, se on varmasti kaunis paikka, pitäis joskus käydä siellä." Huomasin, miten rajoittunut oma näkökulmani oli. Omassa mielessäni koko laakso oli yhtä kuin tuo suojelualue ja kaupunki oli olemassa vain lepäämistä ja retkimuonan ostamista varten. Kaupunkilainen näkee vuoret horisontissa, mutta päivittäinen elämä pyörii ihan muiden asioiden ympärillä. Vuoret ovat kuin kaunis taulu seinällä: välillä silmä lepää niissä mutta useimmiten niitä ei huomaa.

A road crossing in the centre of Moyobamba, close to the hostel where we stayed. Most streets in central Moyobamba are one-way. European pedestrians must be warned: as the light switches to green, the vehicles that turn have priority over pedestrians crossing directly. In the front of the picture appears a gringo.



Moyobamba markkinoi itseään orkideoiden kaupunkina (Ciudad de las Orquídeas). Kaupunkia ympäröivissä vuoristometsissä, pääosin yli 1400 m korkeudella, missä yön viileys parhaiten mahdollistaa elämisen ilman maaperää puiden oksilla, niitä kasvaakin. Moyobamba itse sijaitsee noin 800 m merenpinnan yläpuolella.

This beautiful orchid statue is located
in the Plaza de armas [Central square] of Moyobamba.
Moyobamba on San Martínin maakunnan pääkaupunki, vaikka se ei ole sen suurin kaupunki eikä sijaitse sen keskellä. Se on kuitenkin maakunnan vanhin kaupunki. Nimi on espanjalaiseen kirjoitusasuun mukaeltu ketsuankielinen alkuperäisnimi Muyupampa, joka tarkoittaa pyöreää tasankoa. Nimitys pitää vieläkin ainakin osittain paikkansa: kahdella tai kolmella suunnalla kaupunki päättyy Mayo -joen kovertamiin jyrkkiin töyräisiin, mutta keskusta on aivan tasaista aluetta.

Ilmeisesti jo inkoilla oli Moyobamban tasangolla jonkinlainen tukikohta tai linnoitus. Kysyin aika monelta, miten ensimmäinen espanjalainen saapui Alto Mayon laaksoon, jokea pitkin alajuoksulta vai jotain tuntematonta polkua pitkin vuoristosta, mutta en saanut vastausta. Tämä kuitenkin tapahtui 1500-luvulla. Laaksossa asuivat jo inkojen aikana awajúnit, ja vuorilta löytyy jäänteitä chachapoyas -kulttuurista, joka edelsi inkoja.

VIDEO: Shopping in mercado Moyobamba.

Kaupungissa vallitsee paratiisimainen ilmasto: päivisin on usein hellettä, öisin mukavan viileää. Tosin sadeaikana, jota en itse ole kokenut, ilmeisesti sataa rankasti lähes joka päivä ja joskus monta päivää yhteen menoon. Eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia turisteja käy kaupungissa, mutta sen verran vähän, ettei heitä oikeastaan huomaa katukuvassa. Turisteille on kyllä monenlaista nähtävää: orkideakasvattamoita, kuumiin lähteisiin rakennettu kylpylä, vesiputouksia, rikkipitoisia lähteitä joissa on terveellistä uida, ja ennen kaikkea Alto Mayon suojelualueen ja laakson keskellä sijaitsevan Tinganan kosteikkoalueen kaunis luonto. Kaupungissa on paljon majoituspalveluita ja ravintoloita. Hintataso on suomalaisittain edullinen. Kaupungin keskusta on pieni, mutta puhdas ja siisti ja (ainakin päiväsaikaan) turvallinen. Kelpaa siis tulla!


Here a lunch of fried fish (this time a marine fish imported from the coast). The portion also has a piece of yuca (manioc), salad, rice and a lentil sauce. The drink is refresco de cebada, a sort of home-brewed nonalcoholic malt drink reminiscent of Finnish kotikalja, but not sparkling.

Entrada [starter]: Fideos en salsa de carne, macaroni in a meat sauce. For drink, there is often refresco, a fruit juice diluted with water and with some sugar added. They are often very tasty and there is a great variety of them available. Here, refresco de maracuya (passion fruit drink).

Segundo: Tallarín saltado, noodles with beef, onion, pepperfruit and other vegetables.

The various restaurants in Moyobamba serve breakfast and lunch, and many also serve dinner. The lunch hour is typically around 1 pm. Menú means two plates: a light entrada and a bigger segundo. The lunch prices vary greatly: from 3 to 25 Nuevos Soles (85 Euro cents – 7 Euros). The lunch in the previous two pictures costed 7 Nuevos Soles (2 Euros), the one in the first picture 5 Nuevos Soles (1 Euro 40 cents).

Colourfulness and differences in architecture within a block are characteristics of this town. Also typical are the exposed iron calks (at the top) that are probably left there in waiting for a future completion of an upper floor.  Moyobamba is mostly 1–3 floors high, and has a number of inhabitants similar to the town where I work (Salo, Finland): 52 000.

In Moyobamba many shops are located around the central mercado (market hall). Many different things are sold in these shops that open directly to the road. When they close, iron curtains are pulled down and the things packed back inside. The ubiquitous motokar feature on the left. One can catch a motokar ride within seconds anytime. For 1,5–2 Nuevos soles, they take you anywhere within the central area of Moyobamba. Sorry for the bad picture quality. I really cannot handle the lights and shadows very well!

In the Plaza de armas of Moyobamba the Ficus benjamini trees are pruned into shape. Some trees, like the one in the center, change their leaves and keep a resting period once a year. During my stay in the town, four trees in the central square each dropped their leaves and made new ones in turn.



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Corazón de Jesus, metsän märkä suudelma


Hankkeen viimeiselle maastoreissulle lähteminen kai aiheutti sen, etten juuri nukkunut lähtöä edeltävänä yönä. Osallisena oli myös tietoisuus siitä, että nyt piti tunkeutua syvemmälle vuorten sydämeen kuin kertaakaan aiemmin.

Automatka kulki jälleen halki lähes koko laakson. Jokin Alto Mayon sadoista puulajeista oli vaihtanut lehtensä oransseihin kukkiin. Tangarana -puiden latvat kukkivat vaaleanpunaisina aivan kuten viime vuonna tähän aikaan. Vaikka täällä ei ole suuria lämpötilanvaihteluita, luonto kuitenkin elää vuodenaikojen rytmissä, kukin laji omalla tavallaan.

Tutkimusalue sijaitsi Río Naranjoksen valuma-alueella, ja sen nimi oli Corazón de Jesus, Jeesuksen sydän. Luullakseni me kaikki tiedämme, millainen sen pitäisi olla: viisas ja armollinen, suvaitsevainen erilaisuuden ja peloton tuskan ja kuoleman edessä. Armollinen metsä lopulta olikin – se kouli meitä neljän päivän edestä, mutta päästi lopussa ehjinä pois.

San Agustín –niminen kylä oli isompi kuin olin odottanut. Ehkä se oli satelliittikuvan ottamisen jälkeen kasvanut. Tällä kertaa olin käynyt SERNANPin toimistossa Riojassa hankkimassa paremman satelliittikuvan kuin mitä itselläni oli. Se homma sujui aika paljon paremmin kasvotusten kuin aiemmin puhelimessa.

Waiting for departure at the Plaza of San Agustín. In the background the forested mountains of the Alto Mayo reserve. In my mind, I call them pilvivuoret [cloud mountains], since as seen from the valley, they invariably have clouds hanging over them.

A young man with his cargo horse at the plaza  of San Agustín. On the back of the horse there is a typical wooden saddle used to attach cargo bags on horses and mules.

Metsänvartijat olivat sopineet etukäteen paikallisen oppaan palkkaamisesta. Oppaaksi lähti sanagustinilainen isäntä Segundo Rivera, ja muulinajajaksi hänen 19-vuotias poikansa. Minun, Edgardon ja Eliaksen lisäksi mukaan lähti vapaaehtoinen metsänvartija, vastavalmistunut trujillolainen biologi Katia Monzón.

Reitti kulki suoraa jokilaaksoa pitkin. Río Naranjos oli taistellut erilaisten kivilajien kanssa vuosisatoja vaihtelevin tuloksin, ja maa oli kuin ruttuun painettu haitari. Noin viiden kilometrin matkan taivaltamiseen meni yli kaksi tuntia. Tosin tuo viisi kilometriä on tietenkin mitattu linnuntietä pitkin. Todellisuudessa polku seurailee maastonmuotoja ja nousee haitarin mukana ylös alas.

Edgardo Nolasco looking over the  Río Naranjos gorge. In this tilted afternoon lighting, the multitude of filos [mountain ridges] is well revealed. They follow each other in a meandering sequence all the way from the valley to the top of the Alto Mayo mountains at about 4000 m asl.


Etummaisena kulki poika juhtia taluttaen. Toinen juhdista oli muuli ja toinen hevonen – tosin niiden väliset erot olivat mielestäni varsin vähäiset. Muulilla oli pidemmät korvat ja hevosella pidempi häntä, mutta muuten eläimet olivat samankokoisia. Pitkästä hännästä on kuraisilla poluilla lähinnä haittaa. Jossain vaiheessa hevonen kaatui. Isäntä tuli kiireesti auttamaan poikaansa eläimen kanssa. Hevosen selästä otettiin taakat ja sille sihistiin rauhoittavasti: Älä nyt hermostu. Aika pian tämän jälkeen vastaan tuli kaksi polun yli kaatunutta paksua puuta monine oksineen. Poika mustassa hihattomassa paidassaan kulki ensimmäisenä ja kohautti paljaita hartioitaan. Segundo meni myös mutkan taakse katsomaan. Kohta hänen päänsä pisti esiin kasvillisuudesta: No hay paso [ei pääse eteenpäin].

Nostimme rinkat ja reput muulien selästä. Viimeinen puoli tuntia taiteiltiin rinkat selässä ohi mutaisten maanvyöryjen, polun yli kaatuneiden ryteikköjen sekä tavanomaisempien kohtien. Olemme käyneet neljällä pienvaluma-alueella ja jokainen joki on ollut erivärinen. Täälläkin niin oli: rotkon pohjalla virtaava Naranjos oli lämpimänruskea, kuin maitokahvia jossa on vain vähän maitoa. Osasyyllinen oli ilmeisesti pari kuukautta sitten sattunut rankkasade, jonka seurauksena oli tapahtunut useita maanvyörymiä. Niissä savi kasvillisuuksineen päivineen syöksyy rinnettä alas jokeen. Paljas rinne luovuttaa savea jokeen vielä myöhemminkin aina sateen yhteydessä.

Río Naranjos speeding through its gorge. 

Saavuimme hylätylle talolle, jolle Segundo oli leiriä ajatellut. Talo oli niin pieni, etteivät kaikki teltat olisi mitenkään mahtuneet sisälle. Lisäksi metsänvartijat olivat unohtaneet antaa Katialle teltan mukaan. Hetken pohdittuamme Edgardo ja Segundo raivasivat pusikoitunutta tannerta niin, että siihen saattoi laittaa kaksi telttaa. Muovinen kevytpeite viritettiin keppien varaan Eliaksen teltan suojaksi, Edgardo pystytti omansa talon sisälle. Katia ja Segundo päätyivät kävelemään ainakin kolme kilometriä takaisinpäin yöpyäkseen toisessa talossa, jossa asui ihmisiä.

Talon yhdestä seinästä oli pari lankkua irti, ja siitä kömmimme sisään. Siihen olivat myös muurahaiset perustaneet pienen kekonsa, enkä aikonut aluksi astua taloon lainkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että murkut olivat pienikokoisia ja rauhallisia. Sen sijaan ulkona telttaraiviolla käveli kolmesenttisiä, joiden leuat näyttivät niin pahansuovilta, että ne saivat minut olemaan varuillani aina telttaan kömpiessäni. Oli ensimmäinen kerta kun teltan ulko- ja sisäkankaan väli oli huvittavan täynnä trooppisia hyönteisiä, joista suurin osa oli suomalaisittain tavanomaisen kokoisia: muurahaisia, hämähäkkejä, kärpäsiä, perhosia ja hepokatteja hyppi, pörisi, tallusteli ja ryömi ympäriinsä niin, että niitä saattoi tarkastella teltan sisältä. Otukset olivat ilmeisen järkyttyneitä siitä, että niiden elinpaikka oli raivattu. Vähitellen ne keksivät muuta tekemistä ja joka yö niitä oli vähemmän.

Robert Elias Mendivil and the abandoned house. A few planks were loose and we sneaked in – notice the ant mound in the lower right corner. The ants proved small and friendly though.






The voluntary guardaparque Katia Monzón, a recently graduated botanist from Trujillo, cooking a dos hornillas [with two stoves; an expression of excellence in cooking] in the abandoned house. In the frying pan cecina, a seasoned and salted meat that is handy for the first field days, and greatly appreciated by most local men.
The corner pillars of the house are not true wood but are made of a trunk of a giant treefern (Cyathea spp.). 
Ensimmäinen yö laskeutui. Naranjos kohisi kumeasti, ja sade ropisi hiljaksiin teltan kattoon. Raivion keskiosa oli likomärkä ja muukin osa hyvin kosteaa, mutta onnistuin sijoittamaan teltan vähäisen kumpareen päälle ja Anjan säilytti kuivuutta sisällään kuin sukelluskello ilmaa.
 
Campsite at Corazón de Jesus.

What my armadillo needed to tolerate in the depths of the forest.





Ei taloa ilman puroa. Tämänkin talon takaa löytyi pieni ja kirkasvetinen puro, joka syöksyi alas entiseltä kahvipellolta, nykyisestä pusikosta. Segundo leikkasi palmunkuoren kappaleen ja asetti sen puroon vesikouruksi. Kohta käytössä oli jatkuvatoiminen vesihana juomista (kloorikäsittelyn jälkeen), tiskaamista, pyykkäämistä ja peseytymistä varten.


Aamu valkeni pilvisenä. Kävelimme tunnin verran metsään, jota Segundo oli ajatellut. Tällä kertaa kuvauksemme halutunlaisesta metsästä osui melko hyvin yksiin paikallisen ihmisen käsityksen kanssa, lähinnä kai siksi että metsänvartijat olivat selittäneet asian hyvin. Kyse ei ole vain kielestä vaan myös kulttuurista: jos biologi haluaa tietynlaisen metsän, tarvitaan metsänvartija tulkkaamaan paikalliselle isännälle, miltä sen metsän pitäisi näyttää. Näkökulma metsään on kovin erilainen vuorten juurella sijaitsevassa kylässä kuin satelliittikuvan ääressä työhuoneessa 11 000 kilometrin päässä.

Metsä oli sinänsä hyvä, tuskin koskematon mutta kuitenkin kohtalaisen korkea, koskaan pelloksi raivaamaton. Teimme innokkaasti ensimmäisen tutkimusalan, mutta niitä pitäisi saada neljä samaan jonoon, jonka yhteispituus on 120 metriä. Aluksi metsä näytti jatkuvan samankaltaisena ylärinteeseen päin, mutta noustuamme sinne noin 100 metrin verran, näyttikin siltä, että metsä muuttui matalaksi ja ryteikköiseksi. Segundo sanoi syyksi huonon maan: alhaalla tutkimusalalla se olikin ollut hiekkapitoisempaa kuin aiemmin, ja orgaaninen kerros oli todella paksu, jonkinlaista podsolisaatiota oli siis ehkä tapahtumassa.

Kiroilin mielessäni, kun laskeuduimme alas harjanteelta kaatuneisiin puihin kompuroiden. Putosin oikealla jalallani koloon, ja reisitaskun reuna tarttui viidakkoveitsellä katkaistuun puuntaimen tynkään. Fjällrävenin G1000 –kangasta ei ole helppo repiä, mutta 90 kilon painolla ja pistemäisellä rasituksella se kyllä onnistuu: tasku repesi. Onneksi itse en revennyt.
I have never seen these beautiful ornamental Gesneriaceae in closed forest, but they always occur in path margins and other disturbed places where there is at least a few hours of direct sunlight.

Koko ensimmäinen työpäivä oli pilvinen, ja välillä ripsi vettä, välillä satoi vähän enemmän, mutta pystyimme enimmäkseen työskentelemään. Illalla hylätyn talon peltikatto tarjosi näytteiden käsittelyyn erinomaisen suojan. Ensimmäistä kertaa jouduimme käyttämään hyttyssavuja pitääksemme rantapusikon innostuneet hyönteiset poissa talon sisältä. Ihmiset vetivät puoleensa hyttysiä ja patterilyhty kutakuinkin kaikkia muita hyönteisiä. Bioluminisenssi on täällä ihmeellistä. Eräskin hyönteislaji oli kuin auto: sillä oli kaksi kirkasta oranssia etuvaloa ja punainen takavalo. Nämä hyönteiset todella hehkuvat pimeässä niin, että ne näkee vaikka telttakankaan läpi kun ne lentävät ohi.

Toinen aamu valkeni sateisena. Jo matkalla tutkimusaloille sade muuttui rankaksi. Laitoin sadevaatteet päälle, mutta olin siihen mennessä jo märkä hiestä ja tihkusateesta. Tutkimusaloille päästyä sade kaatui alas niin rankkana, ettei työnteosta tulisi mitään. Jäimme polulle odottamaan. Edgardo viritti aikansa kuluksi kepeistä itselleen majan kahden puun väliin ja levitti sadeviittansa katoksi. Sieltä hän kertoili loputtomia juttujaan kuin mikäkin viidakon ylituomari.
For taking the things and the taros; because I already know who the thieves are and I know them really well. Signature: A Ma.

Kielitaidon puutteiden vuoksi tämä maa pysyy minulle mysteerinä: ehkä se pysyisi muutenkin. Viisi viikkoa olen kuunnellut ihmisten juttuja, ja saatan päästä selville siitä, mitä jutussa tapahtuu, mutta en siitä miksi juttu kerrottiin ja millä tavalla.

Sateessa oli noin tunnin mittaisia taukoja, joiden aikana saimme tehdyksi yhden tutkimusalan lisää. Niitä saatiin juuri ja juuri mahtumaan neljä vaakasuuntaan: metsä päättyi jyrkänteisiin kummallakin puolella. Iltapäivällä sade yltyi. Alkoi olla kylmä. Maanvyörymien pelko hallitsi: tutkimusaloille oli kuljettu seitsemän äskettäisen maanvyörymän yli. Segundo sanoi, että ne olivat tapahtuneet noin kaksi kuukautta sitten. Niissä ei kasvanut vielä mitään, ei edes siementaimia, joten vaikutti siltä, että niistä voisi olla vieläkin vähemmän aikaa. Paikallinen aikakäsitys ei aina ole kovin tarkka: vaikka maanvyörymät pilasivat hetkeksi joen (Puro barro estaban tomando en Naranjos, [Naranjoksessa juotiin silkkaa kuraa]), kukaan ei sano vaikka että toukokuun 16. päivä se tapahtui.

Viimeiseltä tutkimusalalta emme ehtineet mitata puita klinometrillä emmekä kerätä sammalia. Ne työt vaativat sateetonta hetkeä, eikä sellaista enää tullut. Elias sanoi: Ya no nos quiere la Selva. Ya nos aguantó un mes, ahora nos quiere botar [Metsä ei enää halua meitä. Se sieti meitä jo kuukauden, nyt se haluaa heittää meidät ulos].

Metsä sanoo: Hei, hei. / The forest wishes us goodbye.


Lopulta ei ollut enää aikaa odottaa sateen laantumista, mikäli mielimme palata valoisassa leiriin. Niin lähdimme, viileä sade selässä. Päivällä kolme miestä oli yrittänyt tuoda ylhäältä vuoristolaitumelta viittä härkää alas kaupunkiin myytäväksi. Pelkäsimme että eläimet sotkisivat polun ja provosoisivat painollaan maanvyörymiä. Sateet olivat kuitenkin paisuttaneet joen ylhäällä niin, että yli oli saatu vain kaksi eläintä. Kolme oli ollut hukkua jokeen. Iltapäivällä miehet tosiaan kävelyttivät härät ohitsemme. 700-kiloisten eläinten ranteenvahvuiset hännät olivat upeasti kaarella kun ne löntystivät miesten ajamina kapeaa rinnepolkua halki viidakon. Polku ei lopultakaan sotkeutunut kovin pahasti. Eläimistä jäi vain syviä sorkanjälkiä saveen.

Tässä ilmastossa vaatteet kuivuvat huonosti, vaikka ne ripustaisi katon alle talon sisälle. Yleensä hyvänä aurinkokuivaimena toiminut telttanikaan ei onnistunut alushousujen kuivaamisessa, yksinkertaisesti koska aurinkoista hetkeä ei tullut ja ilmankosteus oli sitä luokkaa, että vaatteet pikemminkin imivät lisää vettä kuin luovuttivat sitä.
Campsite Corazón de Jesus and my tent under a treefern. In the rain, the grass rapidly transforms into mud as it is being walked upon.

Käsittelimme näytteet ja menimme nukkumaan. Yöllä sade jatkui. Joen kohinan voimistumisen saattoi kuvitella aistivansa kuulon lisäksi tuntoaistilla. Seuraavana aamupäivänä poika saapui juhtineen kilometrin päähän, ja aloitimme taipaleen takaisin San Agustiniin. Sade seurasi meitä koko matkan, ja kun olimme jo San Agustinin plazalla turvassa maanvyörymiltä, sade tiheni rankimmaksi koko matkan aikana. Seisoin Segundon talon räystään alla ihmettelemässä sateen voimaa.

Vesi alkoi valua alas katua kuin matala joki. Sitä kokoontui kadunvieren ojapahaseen, joka tulvi. Käsittämättömät määrät muoviroskaa, vaatteenkappaleita ja kenkärajoja lähti liikkeelle veden mukana. Niitä tuli talon edustalle aina vain lisää. Penkillä räystään alla istui mummo harmaassa hameessa ja sinisessä villaneuleessa ja tökki harjanvarrella roskia liikkeelle niin, etteivät ne jäisi talon eteen vaan kulkeutuisivat jonnekin kylän yhteiseen suurojaan. Mieleeni tuli, että jos roskilla olisi tuuria, ne päätyisivät lopulta Atlantin valtamereen. Tuntui täysin käsittämättömältä, että olimme sen valuma-alueella.


Vuoret katosivat sateeseen. Seisoin talon ovella tunnin verran. Sade laantui vähitellen ja vuorenharjanteita ilmaantui yksitellen näkyviin. Näkymä yhdistettynä viileään ilmaan toi mieleeni tutun Itämeren ja sateen loppumisen merkit: miten purjeesta ja sadetakista valuu vettä, ja näkyviin ilmaantuu ensin yksi saari, ja sitten toinen ja kolmas saari. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä että olen saanut kokea sateen eri puolilla planeettaa. Kun sade noin puolentoista tunnin kuluttua taukosi, plazan toisen puolen talosta juoksi esiin tumma, hoikka- ja pitkäraajainen pikkutyttö, joka alkoi paljain jaloin juoksennella vesilammikoissa. Ihmettelin tämän maan kosteutta ja ihmisten kauneutta.




tiistai 7. heinäkuuta 2015

Naciente del Río Negro, mustan joen lähde



Kolmevuotiaan kielitaidolla pärjää, kun on aikuisen järki käyttää sitä. Puhelut ovat silti kaikkein pahimpia. Kun toista ei näe, ei tietenkään voi lukea muita vihjeitä kuin sen, mitä kuulee. Myös kuuluvuus on välillä heikonlainen. Kielitaitoisemman Johannan lähdettyä Suomeen jouduin hoitamaan puhelut, joita tarvittiin matkaan Naciente del Río Negron seudulle.

Taas kerran jotkin asiat olivat häkellyttävän erilaisia Suomeen verrattuna. Satelliittikuvalta valikoituun kohdepaikkaan on Moyobambasta matkaa noin 32,5 kilometriä. Siitä huolimatta tuntui olevan epäselvää, mitä siellä on ja miten sinne pääsee. Jos ajattelee vaikka Turkua, on kuin ei tiedettäisi, mikä Paimion takametsissä odottaa. Mutta pitää muistaa, että vuoristo tekee kaikesta hyvin erilaista. Kartalta mitattuna pisteiden välistä matkaa voi olla yksi kilometri, mutta jos pisteiden välissä on myös 500 m korkuinen vaikeakulkuinen vuorenseinämä, tuon matkan käveleminen voi hyvinkin kestää kaksi tuntia. Ja voi myös hyvin olla, ettei muuli pysty seuraamaan perässä.

Naciente del Río Negrolla sijaitsee lähde, jossa mustavetinen joki kumpuaa metsän peittämien vuorten alta. Siellä on myös samanniminen kylä, jossa on keskusaukion ympärillä pari korttelia enimmäkseen puisia taloja. Tästä kylästä jonkin matkaa vuoristoon päin sijaitsee Nueva Zelandian kylä, joka muodostuu käytännössä puolesta tusinasta talosta. Nueva Zelandiassa ei ole matkapuhelinkenttää, jonka vuoksi metsänvartija ajoi sinne moottoripyörällä suorittamaan etukäteistiedustelua. Olin itse puhelimitse yhteydessä metsänvartijoiden päätoimistoon Riojan kaupungissa. Ketju kylänmiehiltä metsänvartijan kautta metsänvartijan esimiehelle ja kolmevuotiaan kielitaidon ja pätkivän puhelinlinjan kautta minulle ei ollut paras mahdollinen väline siihen, että olisi saavutettu selvä yhteisymmärrys alueen maastonmuodoista. Myöhemmin kävi ilmi, tämä lasten leikkiä muistuttava rikkinäinen puhelin ei jäänyt yksin vastuuseen matkalla vastaan tulleista esteistä.

Bird's eye view of Naciente del Río Negro village, 900 m asl. Also the bird included (in the center). Photo credit: José Edquen Oblitas.




 
A farmhouse in the Nueva Zelandia village. On the slope behind the house are the villagers' main source of income, the coffee plantations.
Tutkimusapulaisen etsinnässä oli hiukan mutkia: matkaan lähti lopulta alkuperäisen apulaisen etsimän varamiehen etsimä varamies José Edquen, joka osoittautui todelliseksi löydöksi. Motivoitunut nuori ympäristöinsinööriopiskelija tunsi kasveja, etenkin orkideoita, ja oli innostunut kaikesta mitä tehtiin, aamusta iltaan. Mukaan liittyi uusi metsänvartija Jonatan Huaman, jolla nuorehkosta iästään huolimatta oli viiden vuoden kokemus suojelualueella samoilusta. Muuten tiimimme oli sama: Elias Mendivil, Edgardo Nolasco ja minä.

Metsänvartijoiden esinainen Ivonne Paico oli sanonut, että alueella on tie, mutta se on metsänvartijoille vaarallinen, koska Amazonasin osavaltion (kyllä, sen niminen paikka sijaitsee tässä kohtaa lännen puolella) puolelta tulee laittomia puunkaatajia, jotka mielellään vetävät metsänvartijoita turpaan. Kahdesti puunkaatajat olivat jo polttaneet metsänvartijoiden majankin. Nyt ei alueella ollut enää mitään metsänvartijoiden majaa, vaan ainoastaan sen hiiltyneet rauniot. Jonatan oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ainoa mahdollinen pääsy kohdepaikkaan tapahtuisi tietä pitkin, mutta että jos odottaisimme iltaan, emme törmäisi puunhakkuuremmeihin.

Niinpä kävimme Jonatanin yhyttämän kyläneuvoksen talon edustalle odottamaan. Iltapäivän aurinko paahtoi, vuorenseinämä kohosi suoraan edessä, ja tiedossa oli että pitäisi lähteä kapuamaan ilman muuleja. Söimme kaupungista mukana tuomamme lounaan ja koetimme kerätä voimia. Palkkasimme Nueva Zelandiasta kaksi miestä kantajiksi ja yhden oppaaksi. Lopulta en ollut varma, odotimmeko sittenkään vihamielisten puunkaatajien poistumista vaiko ekologisille sopimusviljelijöille luvattujen luonnonlannoitesäkkien saapumista. Neljän maissa saapui kirjava kuorma-auto, josta säkkejä purettiin. Kun säkit oli kyläneuvoksen johdolla jaettu, tapahtui myös lähtömme. Auringonlaskuun oli alle kaksi tuntia aikaa.

Distribution of organic fertilizer. The coffee growers who have signed the agreement to protect the forest receive the fertilizer as a support. The fertilizer is not completely problem-free, though – it is guano de las islas [fossilized seabird feces from the Pacific Islands of Peru]. The islands have been excavated very thoroughly.

Ensi kertaa koko reissulla jouduin kantamaan täyttä rinkkaa rinnettä ylös. Tässä auttoi huomattavasti se, että aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut korkeimman kohtansa. Pimeän tulon lähestyminen antoi myös psykologista pontta kävelemiselle. Muutaman tauon ja 600:n vertikaalisuunnassa noustun metrin jälkeen, auringon jo laskettua, päädyimme kahdelle pienelle talolle, joissa ei ollut seiniä mutta lattia ja katto oli. Maksoin kantajille, ja he lähtivät vikkelästi pois hämärästä metsästä takaisin tielle. Toinen heistä oli liikkeellä varvassandaaleissa, ja miehet pelkäsivät pimeässä liikkeelle lähteviä metsänpohjan otuksia.

On the march to the first campsite of Naciente del Río Negro. The camp was more than 600 m above the Nueva Zelandia village, quite exactly at 1600 m asl. In the photo (left to right): Lassi Suominen, Robert Elias Mendivil, Edgardo Nolasco. Photo credit: José Edquen Oblitas.



Nueva Zelandiasta mukaan lähtenyt opas oli kahvinviljelijä nimeltään Carlos Carrasco. Lähes rasvaton vartalo kuulunee lähes jokaiselle vuoriston kahvinviljelijälle, mutta Carloksen kadehdittava ryhti saattoi johtua hänen aiemmista vuosistaan Perun armeijassa. Niiltä ajoilta kotitalon seinillä oli kuvia miehestä erilaisten aseiden keskellä. Tavoiltaan Carlos oli hiljainen läsnäolija. Kun hän seisoi paikallaan, hänen jalkansa näyttivät juurtuneen syvälle maahan. Hänestä huokui, että hän yllättäisi vuorenrinteeltä vielä silloinkin, kun viholliset kuvittelisivat rauhoittaneensa tämän valtavan maan pysyvästi. Hän ei tarvitsisi ruokaa eikä juomaa, hän eläisi metsän puista ja niiden lehdiltä tippuvasta vedestä. Meidän oppaanamme hän käveli umpimetsässä kangastossuissa, jollaisissa nuoret kävelevät Salon torilla.

Carlokselle oli yllätys, että kahden talon isännät olivat kotona. Noin viisissäkymmenissä olevat miehet olivat ilmeisesti veljekset, ja asuivat kahdestaan metsässä. He elivät talon ympärille istutetuista hyötykasveista. Heillä ei näkynyt olevan kanoja eikä marsuja, kuten useimmissa taloissa. Veljekset olivat lapioineet talon edustalle kahvinkuivatusterassin. Se oli hämmästyttävä uroteko niin epätasaisessa maastossa. Siihen saimme pystyttää telttamme kuin parhaatkin turistit. Näkymä 1600 m korkeudesta 800 m alempana sijaitsevaan laaksoon oli minulle ennenkokematon. Morro de Calzada törrötti laakson keskeltä. Sen huippu oli varmaankin vain parisataa metriä silmiemme alapuolella. Täysikuu nousi vuorten takaa ja valaisi sen aavemaisten utupilvien keskellä. Mieleen muistuivat lapsuuden Tarzan-kirjoissa kuvaillut maisemat.


Yöllä satoi, ja koska emme olleet vaivautuneet levittämään suojapeitettä, kaikki muut teltat päästivät vettä mutta Hilleberg Anjan ei. Edgardo ihaili telttaa: Como un armadillo [kuin vyötiäinen]. Vyötiäisen ainoa huono puoli on, että sen ultrakevyestä alumiiniseoksesta tehdyt kaaret murtuvat helposti. Tällä reissulla teltan kanssa äheltäessä murtui jo toinen. Ainoa varaputki on käytetty, toivottavasti jeesusteipillä selviää loppuun asti.

At the Naciente campsite, there was an earthen coffee bean drying platform that served as the best camping grounds we have had so far. Behind is an impressive limestone cliff that included a cave. Photo credit: José Edquen Oblitas.


Aamulla keitimme trangioilla avenaa ja söimme sitä leivän ja suolakeksien kanssa. Sitten lähdimme etsimään pääsyä noin 400 metriä alemmas rinteeseen. Puoli päivää meni polkuja raivatessa. Edgardo ja Carlos huiskivat vuorotellen viidakkoveitsillään kasvillisuutta sivuun. Kerran kaadoimme pienen puun, jotta miehet saattoivat kavuta tähystämään. Metsän sisästä käsin ei voinut juuri aavistaa minne olimme menossa. Olimme GPS:n, kompassin ja epätarkan satelliittikuvan varassa. Lisäksi satelliittikuva oli jotenkin siirtynyt sen päälle asetettuun asteverkkoon nähden niin, ettei tarkka sijainninmääritys ollut mahdollista.

Kaikki koluamamme rinteet päättyivät äkkijyrkkään kalkkikiviseinämään. Vesiputouksen kohinan saattoi aavistaa kaukaa. Puolen päivän jälkeen teimme päätöksen palata takaisin. Tässä auttoi Edgardon kokemus ja Carloksen paikallistuntemus. Alas ei pääsisi ilman kiipeilyvälineitä.

Palasimme leiriin, keitimme trangioilla spagettia johon lisäsimme tölkkipapuja ja taria, joka on eräänlaista pussitettua chilimajoneesia. Se maku on tullut kohtalaisen tutuksi, sillä se on useimmiten ollut ainoa käytössämme oleva mauste. Lisäksi pussissa saa ostaa rocotoa, joka on hiukan pisteliäämpi chilikastike. Paikalliset syövät rinneviljelmillä lounaaksi helposti kilon keitettyä riisiä ilman mitään mausteita. Lisäkkeeksi on usein papuja.

Voitelin kaikki paljaaksi jäävät ihonkohtani 55-kertoimisella aurinkosuojavoiteella kun lähdimme laskeutumaan takaisin Nueva Zelandiaan keskipäivän auringossa. Rinkka oli entistä painavampi, koska kantajia ei nyt ollut mukana. Kaksi metsänvartijan mukanaan tuomaa rinkkaa piti tyhjentää ja sulloa tavarat muihin kantovälineisiin. Toisaalta koko matka oli alamäkeä. Tottumattomat hartiani kipeytyivät, mutta sen pahempaa ei sattunut.

Neljän aikaan olimme alhaalla. Kätkimme rinkat tienvarren pensaikkoon ja jätimme Jonatanin vartioimaan niitä. Lähdimme tutkimaan rotkoa. Söimme nälkäämme puoli kiloa suolattuja banaanilastuja. Se oli hikoilun vuoksi hyvä, mutta en juonut tarpeeksi. Rotkon perälle oli puolen tunnin matka, ja noin 25:n minuutin kuluttua jalkani alkoivat käydä epävarmoiksi nestehukasta. Harha-askel olisi välillä voinut johtaa vaaralliseen putoamiseen. Kukaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan vettä, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juoda purosta. Toivoin etteivät ylärinteen herrojen kakat olleet sekoittuneet veteen. Leirissä olimme lisänneet siihen klooria ennen juomista. Kymmenen minuutin päästä jalkojeni tärinä asettui. En tiedä mitä asettui vatsaani. Vielä en ainakaan ole alkanut oireilla.

Yritimme ylös rotkon seinämää kolmesta eri kohdasta, mutta ne osoittautuivat lähes pystysuoriksi jyrkänteiksi. Hämärä laskeutui jo, kun kömmimme takaisin Nueva Zelandian maalaistaloon. Yhtään tutkimusalaa ei ollut tehtynä, mutta kaksi päivää oli käytetty. Miehet kävivät siskonpetiin riisisäkkien päälle talon betonilattialle. Itse en halunnut niin tehdä, vaan viritin telttani hyttysverkoksi nurkkaan kuin mikäkin gringo.

Tilasimme talon rouvalta aamupalan ja kenttälounaan mukaan otettavaksi, omista aineksistamme. Emäntä oli ystävällinen ja lisäsi taas mukaan maniokkia ja taaroa. Hiilihydraateista ei ollut pulaa: jokaisen annos painoi varmaan kilon. En jaksanut syödä läheskään kaikkea. Kyse oli sanikkaisten keräämisestä eikä pellonraivauksesta.

Aamulla kaikki muuttui, kun paikalle ilmaantui Carloksen veli, eräänlainen kylän edusmies. Hän oli sitä mieltä, että oli olemassa tie rotkonperän metsään, joka oli merkitty satelliittikuvaan. Carlos lähti meitä sille opastamaan. Nousimme ensin 300 metriä kahviviljelmien seassa kiemurtelevaa polkua. Sitten siirryimme metsään ja kapusimme, välillä käsiä käyttäen, 100 metriä seinämää kunnes tulimme harjanteen päälle. Tässä metsässä näimme yhden pienen tarantellan ja yhden pienen skorpionin. Molemmat olivat ruskeita, ja mielessäni takoi usein varoitus: No te apoyas en hojarasca [Älä ota tukea lehtikarikkeesta]. Siellä näitä otuksia esiintyy, mutta jyrkkää kavutessa on usein mahdotonta välttää välillä ottamasta kontaktia maahan paljain käsin.

Metsäinen harjanne vei lupaavasti kohden koordinaattipistettä. Lopulta tämäkin suunta kuitenkin päättyi jyrkänteeseen. Siitä metsästä tuli tämän reissun Angaiza [Tarujen vuori, jonka näkee, ja jota voi lähestyä, muttei koskaan pääse perille]. Metsä oli kuin linnake: ylhäällä todennäköisesti olisi pystynyt hyvin kävelemään, mutta metsä sijaitsi pystyjyrkkien seinämien päällä. Ilmankos se näytti satelliittikuvassa niin luonnontilaiselta. Löysimme kuitenkin kohtalaista metsää viereiseltä harjanteelta. Sieltä oli todennäköisesti poimittu arvopuut, mutta myös isohkoja puita oli jäljellä, sekä elävinä että varsin pitkälle lahonneina maapuina. Suomessa metsää olisi pidetty luonnontilaisen kaltaisena, mutta tässä tutkimuksessa se kelpasi mitenkuten.
No, we aren't going to get there! We tried to reach the pre-determined site from three different directions, during two field days. From the vantage point provided by this dead branch, we could see that forest for one last time: it is located on the opposite cliff, and surrounded from at least three sides by steep cliffs that were impassable to our team.

Optimistisina aloitimme työt. Saimme yhden tutkimusalan valmiiksi ja vielä lounastauolla oli hauskaa:


Sitten alkoi sataa. Sateessa emme voi työskennellä, koska käyttämämme klinometri imee sisäänsä vettä ja juopuu siitä niin, ettei sitä voi käyttää ennen kuin se on kuivattu silicageelissä. Olin unohtanut sadetakin alas taloon. Sadehousut oli, mutta sade oli kylmää. Suojauduin Edgardon pitkän sadeviitan liepeen alle. Carloksellakaan ei ollut minkäänlaista sadeasua, ja hän kätkeytyi puolestaan Josén viitan suojaan. Kökötimme puolisen tuntia. Kello kävi ja tajusin, että ruokaa riittäisi vain tälle ja huomiselle päivälle. Lopulta oli pakko luovuttaa. Kokosimme kamat ja lähdimme sateeseen tarpomaan takaisin.

Illalla talon emäntä keitti ruokaa ja me työskentelimme näytteiden kanssa. Nueva Zelandiassa ei ole sähköä, mutta valoa antoi Moyobambasta ostamamme patterilyhty otsalamppujen lisäksi. Talojen väki on kynttilöiden varassa. Kaikki menevät nukkumaan viimeistään iltayhdeksältä, monet jo selvästi aiemmin. Jo aamuyöllä kukot pitävät huolen siitä, että kaikki heräävät viimeistään puoli viideltä hellaa lämmittämään.

Preparing a fern sample. Photo credit: José Edquen Oblitas.


Sunnuntaiaamuna kokonaiset perheet tulivat alas vuorilta matkalla Nueva Cajamarcan markkinoille myymään ja ostamaan. Ensin täyteen pakattuja lava-autoja, sitten mies ja muuli. Mies talutti hitaasti muulia alas rinnetietä, kauppatavarat keikkuivat eläimen selässä. Liikutuin näyn ikiaikaisuudesta. Hetken päästä alas ratsastivat äiti ja lapsi aasin selässä.

Tiedostimme hyvin selvästi, että täydellinen otostus vaatisi kolme tutkimusalaa yhden päivän aikana. Koska nousu oli hikisyydestään huolimatta lyhyt, reilun tunnin mittainen, siihen oli mahdollisuuksia, etenkin koska tutkimusalat itse eivät olleet ylen vaikeakulkuisia.

Copa America loppui, mutta jalkapallo jatkuu ikuisesti. Jonatanilla oli mukanaan pieni radio, ja rinne oli kaupunkeihin päin kallellaan, joten kuuluvuus oli hyvä. Moyobambassa pelattiin paikallismatsia. Aurinko paistoi suloisesti ja työ eteni. Viimeisellä plotilla löytyi kolibrin pesä, kuin huovutettu taideteos pienen puuntaimen varressa kiinni, sisällä kuin lasten pieniä pääsiäismunia. Työtä tahdittivat puunoksaan ripustetun radion kiihkeä selostus ja kolibrin hermostunut pörinä sen hyöriessä tuskaisena päidemme yläpuolella.
Collecting low-epiphytic mosses. They are stored in small paper bags. In the photo Robert Elias Mendivil (left) and Edgardo Nolasco (right). Photo credit: José Edquen Oblitas.










Kieli on jättänyt jäljen kuukauden oleskelun aikana: tajusin seuraavani hiukan jalkapalloselostusta. Moyobambassa alkoi sataa. Selostaja totesi: “Joo kyllä täytyy ottaa huomioon ja tajuta että ollaan täällä sademetsässä, koska tahansa voi alkaa sataa ja kenttä muuttuu mutavelliksi.” Pilven yläreuna näkyi puunlatvojen takaa, mutta aurinko paistoi rinteellä koko päivän.
A view of the Alto Mayo valley from the mountains of Naciente del Río Negro. This sector belongs to the southernmost extremity of the Alto Mayo Protected Forest.
A Polybotrya climber-fern enjoying a light gap in the canopy.

Even small ones can survive in the forest floor if they can jump high. Photo credit: José Edquen Oblitas.


Palasimme rinnettä alas jo melko aikaisin iltapäivällä. Vasen kantapääni oli kaivertanut itselleen pedin Nokian retkeilysaappaan pohjaan. Onneksi ei vielä reikää.