Näkemiin, Peru!

Täältä Amsterdamin lentokentältä käsin on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä opin kuuden viikon matkasta Alto Mayon metsiin Peruun.





















Ikävä tulee tuota sitkeätä kansaa. Samalla tekee mieli korjata erästä suomalaisen nuorison keskuudessa kovin yleistä asennetta, jossa köyhyys pistetään laiskuuden syyksi. Suuri osa perulaisista työskentelee 12 tuntia päivässä ja seitsemänä päivänä viikossa. Varmasti jostain löytyy laiska perulainen, mutta minä en häntä vielä tavannut. Maassa on valtavasti luonnonrikkauksia, mutta suurin ongelma on eriarvoisuus. Toiset ajavat Toyota Land Cruiserilla, toiset kuokkivat maata puisella kuokalla. Se johtaa väkivaltaan. Perulaisia uutisia katsomalla huomaa helposti, että tuossa noin 30 miljoonan asukkaan maassa kuolee väkivaltaisesti useita ihmisiä joka päivä. Suomessa erittäin harvinainen ryöstömurha tapahtuu joka viikko jossain päin. Tämän turvattomuuden takia toivon, ja olen myös valmis toimimaan sen eteen, ettei Suomi ota enää yhtään askelta samaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun köyhyys periytyy, olemme kusessa. Nuorisolle ei myöskään saa lakata muistuttamasta, että sata vuotta sitten Suomi oli Euroopan köyhimpiä maita. Se, että Suomessa on kaikki niin hyvin nyt, on kahden tai kolmen aiemman sukupolven kovan työn ansiota. Kun tähän yltäkylläisyyteen syntyy, helposti kuvittelee että se johtuu omasta erinomaisuudesta.

Kaikista haasteistaan huolimatta Peru on rikas: sillä on luonnonvaroja, ja kansa joka pystyy mihin vain. Kun kotimaassa törmään ongelmiin, ajattelen usein: Mitä perulainen tekisi? Joskus tuo kyvykkyys johtaa luonnon kannalta tylyihin seurauksiin. Köyhä maanviljelijä hakee arvokkaan puun vaikka vihoviimeisen vuorenjyrkänteen kolosta ja kantaa sen selässään kaupunkiin myytäväksi. Mutta uskon että perulaiset osaavat valjastaa kyvykkyytensä myös yhteisen hyvän eteen. Lopulta päästään korruptiosta ja eriarvoisuudesta. Optimistisena uskon vielä itse eläväni niin kauan että näen sen päivän. Uskon myös palaavani tuohon ihmeelliseen maahan jo kauan ennen sitä päivää.

Jos olisin parikymppinen vaihto-opiskelija, päättäisin tämän blogin siihen, että just nyt piti lähteä kun aloin ihan aavistuksen ymmärtää jotain. Olen kuitenkin lähes nelikymppinen perheenisä, ja tiedän, missä minua kaikkein eniten tarvitaan.

Les despido, el Perú y los peruanos, les agradezco muchísimo por toda su amistad. Nos volveremos a ver, ojalá que sea pronto!