Kolmevuotiaan kielitaidolla pärjää, kun on
aikuisen järki käyttää sitä. Puhelut ovat silti kaikkein pahimpia. Kun toista
ei näe, ei tietenkään voi lukea muita vihjeitä kuin sen, mitä kuulee. Myös
kuuluvuus on välillä heikonlainen. Kielitaitoisemman Johannan lähdettyä Suomeen
jouduin hoitamaan puhelut, joita tarvittiin matkaan Naciente del Río Negron
seudulle.
Taas kerran jotkin asiat olivat
häkellyttävän erilaisia Suomeen verrattuna. Satelliittikuvalta valikoituun
kohdepaikkaan on Moyobambasta matkaa noin 32,5 kilometriä. Siitä huolimatta
tuntui olevan epäselvää, mitä siellä on ja miten sinne pääsee. Jos ajattelee
vaikka Turkua, on kuin ei tiedettäisi, mikä Paimion takametsissä odottaa. Mutta
pitää muistaa, että vuoristo tekee kaikesta hyvin erilaista. Kartalta mitattuna
pisteiden välistä matkaa voi olla yksi kilometri, mutta jos pisteiden välissä
on myös 500 m korkuinen vaikeakulkuinen vuorenseinämä, tuon matkan käveleminen
voi hyvinkin kestää kaksi tuntia. Ja voi myös hyvin olla, ettei muuli pysty
seuraamaan perässä.
Naciente del Río Negrolla sijaitsee lähde,
jossa mustavetinen joki kumpuaa metsän peittämien vuorten alta. Siellä on myös
samanniminen kylä, jossa on keskusaukion ympärillä pari korttelia enimmäkseen puisia
taloja. Tästä kylästä jonkin matkaa vuoristoon päin sijaitsee Nueva Zelandian
kylä, joka muodostuu käytännössä puolesta tusinasta talosta. Nueva Zelandiassa
ei ole matkapuhelinkenttää, jonka vuoksi metsänvartija ajoi sinne
moottoripyörällä suorittamaan etukäteistiedustelua. Olin itse puhelimitse
yhteydessä metsänvartijoiden päätoimistoon Riojan kaupungissa. Ketju
kylänmiehiltä metsänvartijan kautta metsänvartijan esimiehelle ja kolmevuotiaan
kielitaidon ja pätkivän puhelinlinjan kautta minulle ei ollut paras mahdollinen
väline siihen, että olisi saavutettu selvä yhteisymmärrys alueen
maastonmuodoista. Myöhemmin kävi ilmi, tämä lasten leikkiä muistuttava
rikkinäinen puhelin ei jäänyt yksin vastuuseen matkalla vastaan tulleista
esteistä.
![]() |
| Bird's eye view of Naciente del Río Negro village, 900 m asl. Also the bird included (in the center). Photo credit: José Edquen Oblitas. |
![]() |
| A farmhouse in the Nueva Zelandia village. On the slope behind the house are the villagers' main source of income, the coffee plantations. |
Tutkimusapulaisen etsinnässä oli hiukan
mutkia: matkaan lähti lopulta alkuperäisen apulaisen etsimän varamiehen etsimä
varamies José Edquen, joka osoittautui todelliseksi löydöksi. Motivoitunut
nuori ympäristöinsinööriopiskelija tunsi kasveja, etenkin orkideoita, ja oli
innostunut kaikesta mitä tehtiin, aamusta iltaan. Mukaan liittyi uusi
metsänvartija Jonatan Huaman, jolla nuorehkosta iästään huolimatta oli viiden
vuoden kokemus suojelualueella samoilusta. Muuten tiimimme oli sama: Elias
Mendivil, Edgardo Nolasco ja minä.
Metsänvartijoiden esinainen Ivonne Paico
oli sanonut, että alueella on tie, mutta se on metsänvartijoille vaarallinen,
koska Amazonasin osavaltion (kyllä, sen niminen paikka sijaitsee tässä kohtaa
lännen puolella) puolelta tulee laittomia puunkaatajia, jotka mielellään
vetävät metsänvartijoita turpaan. Kahdesti puunkaatajat olivat jo polttaneet
metsänvartijoiden majankin. Nyt ei alueella ollut enää mitään metsänvartijoiden
majaa, vaan ainoastaan sen hiiltyneet rauniot. Jonatan oli kuitenkin tullut
siihen tulokseen, että ainoa mahdollinen pääsy kohdepaikkaan tapahtuisi tietä
pitkin, mutta että jos odottaisimme iltaan, emme törmäisi puunhakkuuremmeihin.
Niinpä kävimme Jonatanin yhyttämän
kyläneuvoksen talon edustalle odottamaan. Iltapäivän aurinko paahtoi,
vuorenseinämä kohosi suoraan edessä, ja tiedossa oli että pitäisi lähteä
kapuamaan ilman muuleja. Söimme kaupungista mukana tuomamme lounaan ja koetimme
kerätä voimia. Palkkasimme Nueva Zelandiasta kaksi miestä kantajiksi ja yhden oppaaksi.
Lopulta en ollut varma, odotimmeko sittenkään vihamielisten puunkaatajien
poistumista vaiko ekologisille sopimusviljelijöille luvattujen
luonnonlannoitesäkkien saapumista. Neljän maissa saapui kirjava kuorma-auto,
josta säkkejä purettiin. Kun säkit oli kyläneuvoksen johdolla jaettu, tapahtui
myös lähtömme. Auringonlaskuun oli alle kaksi tuntia aikaa.
Ensi kertaa koko reissulla jouduin
kantamaan täyttä rinkkaa rinnettä ylös. Tässä auttoi huomattavasti se, että
aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut korkeimman kohtansa. Pimeän tulon
lähestyminen antoi myös psykologista pontta kävelemiselle. Muutaman tauon ja 600:n vertikaalisuunnassa noustun metrin jälkeen, auringon jo laskettua, päädyimme
kahdelle pienelle talolle, joissa ei ollut seiniä mutta lattia ja katto oli.
Maksoin kantajille, ja he lähtivät vikkelästi pois hämärästä metsästä takaisin
tielle. Toinen heistä oli liikkeellä varvassandaaleissa, ja miehet pelkäsivät
pimeässä liikkeelle lähteviä metsänpohjan otuksia.
Nueva Zelandiasta mukaan lähtenyt opas oli
kahvinviljelijä nimeltään Carlos Carrasco. Lähes rasvaton vartalo kuulunee
lähes jokaiselle vuoriston kahvinviljelijälle, mutta Carloksen kadehdittava
ryhti saattoi johtua hänen aiemmista vuosistaan Perun armeijassa. Niiltä
ajoilta kotitalon seinillä oli kuvia miehestä erilaisten aseiden keskellä.
Tavoiltaan Carlos oli hiljainen läsnäolija. Kun hän seisoi paikallaan, hänen
jalkansa näyttivät juurtuneen syvälle maahan. Hänestä huokui, että hän
yllättäisi vuorenrinteeltä vielä silloinkin, kun viholliset kuvittelisivat
rauhoittaneensa tämän valtavan maan pysyvästi. Hän ei tarvitsisi ruokaa eikä
juomaa, hän eläisi metsän puista ja niiden lehdiltä tippuvasta vedestä. Meidän
oppaanamme hän käveli umpimetsässä kangastossuissa, jollaisissa nuoret
kävelevät Salon torilla.
Carlokselle oli yllätys, että kahden talon
isännät olivat kotona. Noin viisissäkymmenissä olevat miehet olivat ilmeisesti
veljekset, ja asuivat kahdestaan metsässä. He elivät talon ympärille
istutetuista hyötykasveista. Heillä ei näkynyt olevan kanoja eikä marsuja,
kuten useimmissa taloissa. Veljekset olivat lapioineet talon edustalle
kahvinkuivatusterassin. Se oli hämmästyttävä uroteko niin epätasaisessa
maastossa. Siihen saimme pystyttää telttamme kuin parhaatkin turistit. Näkymä
1600 m korkeudesta 800 m alempana sijaitsevaan laaksoon oli minulle
ennenkokematon. Morro de Calzada törrötti laakson keskeltä. Sen huippu oli
varmaankin vain parisataa metriä silmiemme alapuolella. Täysikuu nousi vuorten
takaa ja valaisi sen aavemaisten utupilvien keskellä. Mieleen muistuivat
lapsuuden Tarzan-kirjoissa kuvaillut maisemat.
Yöllä satoi, ja koska emme olleet
vaivautuneet levittämään suojapeitettä, kaikki muut teltat päästivät vettä
mutta Hilleberg Anjan ei. Edgardo ihaili telttaa: Como un armadillo [kuin vyötiäinen]. Vyötiäisen ainoa huono puoli
on, että sen ultrakevyestä alumiiniseoksesta tehdyt kaaret murtuvat helposti. Tällä
reissulla teltan kanssa äheltäessä murtui jo toinen. Ainoa varaputki on
käytetty, toivottavasti jeesusteipillä selviää loppuun asti.
Aamulla keitimme trangioilla avenaa ja söimme sitä leivän ja
suolakeksien kanssa. Sitten lähdimme etsimään pääsyä noin 400 metriä alemmas
rinteeseen. Puoli päivää meni polkuja raivatessa. Edgardo ja Carlos huiskivat
vuorotellen viidakkoveitsillään kasvillisuutta sivuun. Kerran kaadoimme pienen
puun, jotta miehet saattoivat kavuta tähystämään. Metsän sisästä käsin ei
voinut juuri aavistaa minne olimme menossa. Olimme GPS:n, kompassin ja
epätarkan satelliittikuvan varassa. Lisäksi satelliittikuva oli jotenkin
siirtynyt sen päälle asetettuun asteverkkoon nähden niin, ettei tarkka
sijainninmääritys ollut mahdollista.
Kaikki koluamamme rinteet päättyivät
äkkijyrkkään kalkkikiviseinämään. Vesiputouksen kohinan saattoi aavistaa
kaukaa. Puolen päivän jälkeen teimme päätöksen palata takaisin. Tässä auttoi
Edgardon kokemus ja Carloksen paikallistuntemus. Alas ei pääsisi ilman
kiipeilyvälineitä.
Palasimme leiriin, keitimme trangioilla
spagettia johon lisäsimme tölkkipapuja ja taria,
joka on eräänlaista pussitettua chilimajoneesia. Se maku on tullut kohtalaisen
tutuksi, sillä se on useimmiten ollut ainoa käytössämme oleva mauste. Lisäksi
pussissa saa ostaa rocotoa, joka on
hiukan pisteliäämpi chilikastike. Paikalliset syövät rinneviljelmillä lounaaksi
helposti kilon keitettyä riisiä ilman mitään mausteita. Lisäkkeeksi on usein
papuja.
Voitelin kaikki paljaaksi jäävät
ihonkohtani 55-kertoimisella aurinkosuojavoiteella kun lähdimme laskeutumaan
takaisin Nueva Zelandiaan keskipäivän auringossa. Rinkka oli entistä
painavampi, koska kantajia ei nyt ollut mukana. Kaksi metsänvartijan mukanaan
tuomaa rinkkaa piti tyhjentää ja sulloa tavarat muihin kantovälineisiin.
Toisaalta koko matka oli alamäkeä. Tottumattomat hartiani kipeytyivät, mutta
sen pahempaa ei sattunut.
Neljän aikaan olimme alhaalla. Kätkimme
rinkat tienvarren pensaikkoon ja jätimme Jonatanin vartioimaan niitä. Lähdimme
tutkimaan rotkoa. Söimme nälkäämme puoli kiloa suolattuja banaanilastuja. Se
oli hikoilun vuoksi hyvä, mutta en juonut tarpeeksi. Rotkon perälle oli puolen
tunnin matka, ja noin 25:n minuutin kuluttua jalkani alkoivat käydä
epävarmoiksi nestehukasta. Harha-askel olisi välillä voinut johtaa vaaralliseen
putoamiseen. Kukaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan vettä, joten minulle ei
jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juoda purosta. Toivoin etteivät ylärinteen
herrojen kakat olleet sekoittuneet veteen. Leirissä olimme lisänneet siihen
klooria ennen juomista. Kymmenen minuutin päästä jalkojeni tärinä asettui. En
tiedä mitä asettui vatsaani. Vielä en ainakaan ole alkanut oireilla.
Yritimme ylös rotkon seinämää kolmesta eri
kohdasta, mutta ne osoittautuivat lähes pystysuoriksi jyrkänteiksi. Hämärä
laskeutui jo, kun kömmimme takaisin Nueva Zelandian maalaistaloon. Yhtään
tutkimusalaa ei ollut tehtynä, mutta kaksi päivää oli käytetty. Miehet kävivät
siskonpetiin riisisäkkien päälle talon betonilattialle. Itse en halunnut niin
tehdä, vaan viritin telttani hyttysverkoksi nurkkaan kuin mikäkin gringo.
Tilasimme talon rouvalta aamupalan ja
kenttälounaan mukaan otettavaksi, omista aineksistamme. Emäntä oli ystävällinen
ja lisäsi taas mukaan maniokkia ja taaroa. Hiilihydraateista ei ollut pulaa:
jokaisen annos painoi varmaan kilon. En jaksanut syödä läheskään kaikkea. Kyse
oli sanikkaisten keräämisestä eikä pellonraivauksesta.
Aamulla kaikki muuttui, kun paikalle
ilmaantui Carloksen veli, eräänlainen kylän edusmies. Hän oli sitä mieltä, että oli olemassa
tie rotkonperän metsään, joka oli merkitty satelliittikuvaan. Carlos lähti
meitä sille opastamaan. Nousimme ensin 300 metriä kahviviljelmien seassa
kiemurtelevaa polkua. Sitten siirryimme metsään ja kapusimme, välillä käsiä
käyttäen, 100 metriä seinämää kunnes tulimme harjanteen päälle. Tässä metsässä
näimme yhden pienen tarantellan ja yhden pienen skorpionin. Molemmat olivat
ruskeita, ja mielessäni takoi usein varoitus: No te apoyas en hojarasca [Älä ota tukea lehtikarikkeesta]. Siellä
näitä otuksia esiintyy, mutta jyrkkää kavutessa on usein mahdotonta välttää
välillä ottamasta kontaktia maahan paljain käsin.
Metsäinen harjanne vei lupaavasti kohden
koordinaattipistettä. Lopulta tämäkin suunta kuitenkin päättyi jyrkänteeseen.
Siitä metsästä tuli tämän reissun Angaiza
[Tarujen vuori, jonka näkee, ja jota voi lähestyä, muttei koskaan pääse
perille]. Metsä oli kuin linnake: ylhäällä todennäköisesti olisi pystynyt hyvin
kävelemään, mutta metsä sijaitsi pystyjyrkkien seinämien päällä. Ilmankos se
näytti satelliittikuvassa niin luonnontilaiselta. Löysimme kuitenkin
kohtalaista metsää viereiseltä harjanteelta. Sieltä oli todennäköisesti
poimittu arvopuut, mutta myös isohkoja puita oli jäljellä, sekä elävinä että
varsin pitkälle lahonneina maapuina. Suomessa metsää olisi pidetty
luonnontilaisen kaltaisena, mutta tässä tutkimuksessa se kelpasi mitenkuten.
Optimistisina aloitimme työt. Saimme yhden
tutkimusalan valmiiksi ja vielä lounastauolla oli hauskaa:
VIDEO: Lunchbreak in the forest
Sitten alkoi sataa. Sateessa emme voi työskennellä, koska käyttämämme klinometri imee sisäänsä vettä ja juopuu siitä niin, ettei sitä voi käyttää ennen kuin se on kuivattu silicageelissä. Olin unohtanut
sadetakin alas taloon. Sadehousut oli, mutta sade oli kylmää. Suojauduin
Edgardon pitkän sadeviitan liepeen alle. Carloksellakaan ei ollut minkäänlaista
sadeasua, ja hän kätkeytyi puolestaan Josén viitan suojaan. Kökötimme puolisen tuntia. Kello kävi ja tajusin, että
ruokaa riittäisi vain tälle ja huomiselle päivälle. Lopulta oli pakko luovuttaa.
Kokosimme kamat ja lähdimme sateeseen tarpomaan takaisin.
Illalla talon emäntä keitti ruokaa ja me
työskentelimme näytteiden kanssa. Nueva Zelandiassa ei ole sähköä, mutta valoa
antoi Moyobambasta ostamamme patterilyhty otsalamppujen lisäksi. Talojen väki
on kynttilöiden varassa. Kaikki menevät nukkumaan viimeistään iltayhdeksältä,
monet jo selvästi aiemmin. Jo aamuyöllä kukot pitävät huolen siitä, että kaikki
heräävät viimeistään puoli viideltä hellaa lämmittämään.
![]() |
| Preparing a fern sample. Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Sunnuntaiaamuna kokonaiset perheet tulivat
alas vuorilta matkalla Nueva Cajamarcan markkinoille myymään ja ostamaan. Ensin
täyteen pakattuja lava-autoja, sitten mies ja muuli. Mies talutti hitaasti
muulia alas rinnetietä, kauppatavarat keikkuivat eläimen selässä. Liikutuin
näyn ikiaikaisuudesta. Hetken päästä alas ratsastivat äiti ja lapsi aasin
selässä.
Tiedostimme hyvin selvästi, että
täydellinen otostus vaatisi kolme tutkimusalaa yhden päivän aikana. Koska nousu
oli hikisyydestään huolimatta lyhyt, reilun tunnin mittainen, siihen oli
mahdollisuuksia, etenkin koska tutkimusalat itse eivät olleet ylen
vaikeakulkuisia.
Copa
America loppui, mutta jalkapallo jatkuu ikuisesti.
Jonatanilla oli mukanaan pieni radio, ja rinne oli kaupunkeihin päin
kallellaan, joten kuuluvuus oli hyvä. Moyobambassa pelattiin paikallismatsia.
Aurinko paistoi suloisesti ja työ eteni. Viimeisellä plotilla löytyi kolibrin
pesä, kuin huovutettu taideteos pienen puuntaimen varressa kiinni, sisällä kuin
lasten pieniä pääsiäismunia. Työtä tahdittivat puunoksaan ripustetun radion
kiihkeä selostus ja kolibrin hermostunut pörinä sen hyöriessä tuskaisena
päidemme yläpuolella.
![]() |
| Collecting low-epiphytic mosses. They are stored in small paper bags. In the photo Robert Elias Mendivil (left) and Edgardo Nolasco (right). Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Kieli on jättänyt jäljen kuukauden oleskelun aikana: tajusin seuraavani hiukan jalkapalloselostusta. Moyobambassa
alkoi sataa. Selostaja totesi: “Joo kyllä täytyy ottaa huomioon ja tajuta että
ollaan täällä sademetsässä, koska tahansa voi alkaa sataa ja kenttä muuttuu
mutavelliksi.” Pilven yläreuna näkyi puunlatvojen takaa, mutta aurinko paistoi
rinteellä koko päivän.
![]() |
| A view of the Alto Mayo valley from the mountains of Naciente del Río Negro. This sector belongs to the southernmost extremity of the Alto Mayo Protected Forest. |
![]() |
| A Polybotrya climber-fern enjoying a light gap in the canopy. |
![]() |
| Even small ones can survive in the forest floor if they can jump high. Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Palasimme rinnettä alas jo melko aikaisin
iltapäivällä. Vasen kantapääni oli kaivertanut itselleen pedin Nokian
retkeilysaappaan pohjaan. Onneksi ei vielä reikää.











Ei kommentteja:
Lähetä kommentti