Naciente del Río Negro, mustan joen lähde

Kolmevuotiaan kielitaidolla pärjää, kun on aikuisen järki käyttää sitä. Puhelut ovat silti kaikkein pahimpia. Kun toista ei näe, ei tietenkään voi lukea muita vihjeitä kuin sen, mitä kuulee. Myös kuuluvuus on välillä heikonlainen. Kielitaitoisemman Johannan lähdettyä Suomeen jouduin hoitamaan puhelut, joita tarvittiin matkaan Naciente del Río Negron seudulle.

Taas kerran jotkin asiat olivat häkellyttävän erilaisia Suomeen verrattuna. Satelliittikuvalta valikoituun kohdepaikkaan on Moyobambasta matkaa noin 32,5 kilometriä. Siitä huolimatta tuntui olevan epäselvää, mitä siellä on ja miten sinne pääsee. Jos ajattelee vaikka Turkua, on kuin ei tiedettäisi, mikä Paimion takametsissä odottaa. Mutta pitää muistaa, että vuoristo tekee kaikesta hyvin erilaista. Kartalta mitattuna pisteiden välistä matkaa voi olla yksi kilometri, mutta jos pisteiden välissä on myös 500 m korkuinen vaikeakulkuinen vuorenseinämä, tuon matkan käveleminen voi hyvinkin kestää kaksi tuntia. Ja voi myös hyvin olla, ettei muuli pysty seuraamaan perässä.

Naciente del Río Negrolla sijaitsee lähde, jossa mustavetinen joki kumpuaa metsän peittämien vuorten alta. Siellä on myös samanniminen kylä, jossa on keskusaukion ympärillä pari korttelia enimmäkseen puisia taloja. Tästä kylästä jonkin matkaa vuoristoon päin sijaitsee Nueva Zelandian kylä, joka muodostuu käytännössä puolesta tusinasta talosta. Nueva Zelandiassa ei ole matkapuhelinkenttää, jonka vuoksi metsänvartija ajoi sinne moottoripyörällä suorittamaan etukäteistiedustelua. Olin itse puhelimitse yhteydessä metsänvartijoiden päätoimistoon Riojan kaupungissa. Ketju kylänmiehiltä metsänvartijan kautta metsänvartijan esimiehelle ja kolmevuotiaan kielitaidon ja pätkivän puhelinlinjan kautta minulle ei ollut paras mahdollinen väline siihen, että olisi saavutettu selvä yhteisymmärrys alueen maastonmuodoista. Myöhemmin kävi ilmi, tämä lasten leikkiä muistuttava rikkinäinen puhelin ei jäänyt yksin vastuuseen matkalla vastaan tulleista esteistä.

Bird's eye view of Naciente del Río Negro village, 900 m asl. Also the bird included (in the center). Photo credit: José Edquen Oblitas.

 

A farmhouse in the Nueva Zelandia village. On the slope behind the house are the villagers' main source of income, the coffee plantations.

Tutkimusapulaisen etsinnässä oli hiukan mutkia: matkaan lähti lopulta alkuperäisen apulaisen etsimän varamiehen etsimä varamies José Edquen, joka osoittautui todelliseksi löydöksi. Motivoitunut nuori ympäristöinsinööriopiskelija tunsi kasveja, etenkin orkideoita, ja oli innostunut kaikesta mitä tehtiin, aamusta iltaan. Mukaan liittyi uusi metsänvartija Jonatan Huaman, jolla nuorehkosta iästään huolimatta oli viiden vuoden kokemus suojelualueella samoilusta. Muuten tiimimme oli sama: Elias Mendivil, Edgardo Nolasco ja minä.

Metsänvartijoiden esinainen Ivonne Paico oli sanonut, että alueella on tie, mutta se on metsänvartijoille vaarallinen, koska Amazonasin osavaltion (kyllä, sen niminen paikka sijaitsee tässä kohtaa lännen puolella) puolelta tulee laittomia puunkaatajia, jotka mielellään vetävät metsänvartijoita turpaan. Kahdesti puunkaatajat olivat jo polttaneet metsänvartijoiden majankin. Nyt ei alueella ollut enää mitään metsänvartijoiden majaa, vaan ainoastaan sen hiiltyneet rauniot. Jonatan oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ainoa mahdollinen pääsy kohdepaikkaan tapahtuisi tietä pitkin, mutta että jos odottaisimme iltaan, emme törmäisi puunhakkuuremmeihin.

Niinpä kävimme Jonatanin yhyttämän kyläneuvoksen talon edustalle odottamaan. Iltapäivän aurinko paahtoi, vuorenseinämä kohosi suoraan edessä, ja tiedossa oli että pitäisi lähteä kapuamaan ilman muuleja. Söimme kaupungista mukana tuomamme lounaan ja koetimme kerätä voimia. Palkkasimme Nueva Zelandiasta kaksi miestä kantajiksi ja yhden oppaaksi. Lopulta en ollut varma, odotimmeko sittenkään vihamielisten puunkaatajien poistumista vaiko ekologisille sopimusviljelijöille luvattujen luonnonlannoitesäkkien saapumista. Neljän maissa saapui kirjava kuorma-auto, josta säkkejä purettiin. Kun säkit oli kyläneuvoksen johdolla jaettu, tapahtui myös lähtömme. Auringonlaskuun oli alle kaksi tuntia aikaa.

Distribution of organic fertilizer. The coffee growers who have signed the agreement to protect the forest receive the fertilizer as a support. The fertilizer is not completely problem-free, though – it is guano de las islas [fossilized seabird feces from the Pacific Islands of Peru]. The islands have been excavated very thoroughly.

Ensi kertaa koko reissulla jouduin kantamaan täyttä rinkkaa rinnettä ylös. Tässä auttoi huomattavasti se, että aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut korkeimman kohtansa. Pimeän tulon lähestyminen antoi myös psykologista pontta kävelemiselle. Muutaman tauon ja 600:n vertikaalisuunnassa noustun metrin jälkeen, auringon jo laskettua, päädyimme kahdelle pienelle talolle, joissa ei ollut seiniä mutta lattia ja katto oli. Maksoin kantajille, ja he lähtivät vikkelästi pois hämärästä metsästä takaisin tielle. Toinen heistä oli liikkeellä varvassandaaleissa, ja miehet pelkäsivät pimeässä liikkeelle lähteviä metsänpohjan otuksia.

On the march to the first campsite of Naciente del Río Negro. The camp was more than 600 m above the Nueva Zelandia village, quite exactly at 1600 m asl. In the photo (left to right): Lassi Suominen, Robert Elias Mendivil, Edgardo Nolasco. Photo credit: José Edquen Oblitas.

Nueva Zelandiasta mukaan lähtenyt opas oli kahvinviljelijä nimeltään Carlos Carrasco. Lähes rasvaton vartalo kuulunee lähes jokaiselle vuoriston kahvinviljelijälle, mutta Carloksen kadehdittava ryhti saattoi johtua hänen aiemmista vuosistaan Perun armeijassa. Niiltä ajoilta kotitalon seinillä oli kuvia miehestä erilaisten aseiden keskellä. Tavoiltaan Carlos oli hiljainen läsnäolija. Kun hän seisoi paikallaan, hänen jalkansa näyttivät juurtuneen syvälle maahan. Hänestä huokui, että hän yllättäisi vuorenrinteeltä vielä silloinkin, kun viholliset kuvittelisivat rauhoittaneensa tämän valtavan maan pysyvästi. Hän ei tarvitsisi ruokaa eikä juomaa, hän eläisi metsän puista ja niiden lehdiltä tippuvasta vedestä. Meidän oppaanamme hän käveli umpimetsässä kangastossuissa, jollaisissa nuoret kävelevät Salon torilla.

Carlokselle oli yllätys, että kahden talon isännät olivat kotona. Noin viisissäkymmenissä olevat miehet olivat ilmeisesti veljekset, ja asuivat kahdestaan metsässä. He elivät talon ympärille istutetuista hyötykasveista. Heillä ei näkynyt olevan kanoja eikä marsuja, kuten useimmissa taloissa. Veljekset olivat lapioineet talon edustalle kahvinkuivatusterassin. Se oli hämmästyttävä uroteko niin epätasaisessa maastossa. Siihen saimme pystyttää telttamme kuin parhaatkin turistit. Näkymä 1600 m korkeudesta 800 m alempana sijaitsevaan laaksoon oli minulle ennenkokematon. Morro de Calzada törrötti laakson keskeltä. Sen huippu oli varmaankin vain parisataa metriä silmiemme alapuolella. Täysikuu nousi vuorten takaa ja valaisi sen aavemaisten utupilvien keskellä. Mieleen muistuivat lapsuuden Tarzan-kirjoissa kuvaillut maisemat.

VIDEO:  Naciente Campsite 360 degrees

Yöllä satoi, ja koska emme olleet vaivautuneet levittämään suojapeitettä, kaikki muut teltat päästivät vettä mutta Hilleberg Anjan ei. Edgardo ihaili telttaa: Como un armadillo [kuin vyötiäinen]. Vyötiäisen ainoa huono puoli on, että sen ultrakevyestä alumiiniseoksesta tehdyt kaaret murtuvat helposti. Tällä reissulla teltan kanssa äheltäessä murtui jo toinen. Ainoa varaputki on käytetty, toivottavasti jeesusteipillä selviää loppuun asti.

At the Naciente campsite, there was an earthen coffee bean drying platform that served as the best camping grounds we have had so far. Behind is an impressive limestone cliff that included a cave. Photo credit: José Edquen Oblitas.

Aamulla keitimme trangioilla avenaa ja söimme sitä leivän ja suolakeksien kanssa. Sitten lähdimme etsimään pääsyä noin 400 metriä alemmas rinteeseen. Puoli päivää meni polkuja raivatessa. Edgardo ja Carlos huiskivat vuorotellen viidakkoveitsillään kasvillisuutta sivuun. Kerran kaadoimme pienen puun, jotta miehet saattoivat kavuta tähystämään. Metsän sisästä käsin ei voinut juuri aavistaa minne olimme menossa. Olimme GPS:n, kompassin ja epätarkan satelliittikuvan varassa. Lisäksi satelliittikuva oli jotenkin siirtynyt sen päälle asetettuun asteverkkoon nähden niin, ettei tarkka sijainninmääritys ollut mahdollista.

Kaikki koluamamme rinteet päättyivät äkkijyrkkään kalkkikiviseinämään. Vesiputouksen kohinan saattoi aavistaa kaukaa. Puolen päivän jälkeen teimme päätöksen palata takaisin. Tässä auttoi Edgardon kokemus ja Carloksen paikallistuntemus. Alas ei pääsisi ilman kiipeilyvälineitä.

Palasimme leiriin, keitimme trangioilla spagettia johon lisäsimme tölkkipapuja ja taria, joka on eräänlaista pussitettua chilimajoneesia. Se maku on tullut kohtalaisen tutuksi, sillä se on useimmiten ollut ainoa käytössämme oleva mauste. Lisäksi pussissa saa ostaa rocotoa, joka on hiukan pisteliäämpi chilikastike. Paikalliset syövät rinneviljelmillä lounaaksi helposti kilon keitettyä riisiä ilman mitään mausteita. Lisäkkeeksi on usein papuja.

Voitelin kaikki paljaaksi jäävät ihonkohtani 55-kertoimisella aurinkosuojavoiteella kun lähdimme laskeutumaan takaisin Nueva Zelandiaan keskipäivän auringossa. Rinkka oli entistä painavampi, koska kantajia ei nyt ollut mukana. Kaksi metsänvartijan mukanaan tuomaa rinkkaa piti tyhjentää ja sulloa tavarat muihin kantovälineisiin. Toisaalta koko matka oli alamäkeä. Tottumattomat hartiani kipeytyivät, mutta sen pahempaa ei sattunut.

Neljän aikaan olimme alhaalla. Kätkimme rinkat tienvarren pensaikkoon ja jätimme Jonatanin vartioimaan niitä. Lähdimme tutkimaan rotkoa. Söimme nälkäämme puoli kiloa suolattuja banaanilastuja. Se oli hikoilun vuoksi hyvä, mutta en juonut tarpeeksi. Rotkon perälle oli puolen tunnin matka, ja noin 25:n minuutin kuluttua jalkani alkoivat käydä epävarmoiksi nestehukasta. Harha-askel olisi välillä voinut johtaa vaaralliseen putoamiseen. Kukaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan vettä, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juoda purosta. Toivoin etteivät ylärinteen herrojen kakat olleet sekoittuneet veteen. Leirissä olimme lisänneet siihen klooria ennen juomista. Kymmenen minuutin päästä jalkojeni tärinä asettui. En tiedä mitä asettui vatsaani. Vielä en ainakaan ole alkanut oireilla.

Yritimme ylös rotkon seinämää kolmesta eri kohdasta, mutta ne osoittautuivat lähes pystysuoriksi jyrkänteiksi. Hämärä laskeutui jo, kun kömmimme takaisin Nueva Zelandian maalaistaloon. Yhtään tutkimusalaa ei ollut tehtynä, mutta kaksi päivää oli käytetty. Miehet kävivät siskonpetiin riisisäkkien päälle talon betonilattialle. Itse en halunnut niin tehdä, vaan viritin telttani hyttysverkoksi nurkkaan kuin mikäkin gringo.

Tilasimme talon rouvalta aamupalan ja kenttälounaan mukaan otettavaksi, omista aineksistamme. Emäntä oli ystävällinen ja lisäsi taas mukaan maniokkia ja taaroa. Hiilihydraateista ei ollut pulaa: jokaisen annos painoi varmaan kilon. En jaksanut syödä läheskään kaikkea. Kyse oli sanikkaisten keräämisestä eikä pellonraivauksesta.

Aamulla kaikki muuttui, kun paikalle ilmaantui Carloksen veli, eräänlainen kylän edusmies. Hän oli sitä mieltä, että oli olemassa tie rotkonperän metsään, joka oli merkitty satelliittikuvaan. Carlos lähti meitä sille opastamaan. Nousimme ensin 300 metriä kahviviljelmien seassa kiemurtelevaa polkua. Sitten siirryimme metsään ja kapusimme, välillä käsiä käyttäen, 100 metriä seinämää kunnes tulimme harjanteen päälle. Tässä metsässä näimme yhden pienen tarantellan ja yhden pienen skorpionin. Molemmat olivat ruskeita, ja mielessäni takoi usein varoitus: No te apoyas en hojarasca [Älä ota tukea lehtikarikkeesta]. Siellä näitä otuksia esiintyy, mutta jyrkkää kavutessa on usein mahdotonta välttää välillä ottamasta kontaktia maahan paljain käsin.

Metsäinen harjanne vei lupaavasti kohden koordinaattipistettä. Lopulta tämäkin suunta kuitenkin päättyi jyrkänteeseen. Siitä metsästä tuli tämän reissun Angaiza [Tarujen vuori, jonka näkee, ja jota voi lähestyä, muttei koskaan pääse perille]. Metsä oli kuin linnake: ylhäällä todennäköisesti olisi pystynyt hyvin kävelemään, mutta metsä sijaitsi pystyjyrkkien seinämien päällä. Ilmankos se näytti satelliittikuvassa niin luonnontilaiselta. Löysimme kuitenkin kohtalaista metsää viereiseltä harjanteelta. Sieltä oli todennäköisesti poimittu arvopuut, mutta myös isohkoja puita oli jäljellä, sekä elävinä että varsin pitkälle lahonneina maapuina. Suomessa metsää olisi pidetty luonnontilaisen kaltaisena, mutta tässä tutkimuksessa se kelpasi mitenkuten.

No, we aren't going to get there! We tried to reach the pre-determined site from three different directions, during two field days. From the vantage point provided by this dead branch, we could see that forest for one last time: it is located on the opposite cliff, and surrounded from at least three sides by steep cliffs that were impassable to our team.

Optimistisina aloitimme työt. Saimme yhden tutkimusalan valmiiksi ja vielä lounastauolla oli hauskaa:

VIDEO: Lunchbreak in the forest 

Sitten alkoi sataa. Sateessa emme voi työskennellä, koska käyttämämme klinometri imee sisäänsä vettä ja juopuu siitä niin, ettei sitä voi käyttää ennen kuin se on kuivattu silicageelissä. Olin unohtanut sadetakin alas taloon. Sadehousut oli, mutta sade oli kylmää. Suojauduin Edgardon pitkän sadeviitan liepeen alle. Carloksellakaan ei ollut minkäänlaista sadeasua, ja hän kätkeytyi puolestaan Josén viitan suojaan. Kökötimme puolisen tuntia. Kello kävi ja tajusin, että ruokaa riittäisi vain tälle ja huomiselle päivälle. Lopulta oli pakko luovuttaa. Kokosimme kamat ja lähdimme sateeseen tarpomaan takaisin.

Illalla talon emäntä keitti ruokaa ja me työskentelimme näytteiden kanssa. Nueva Zelandiassa ei ole sähköä, mutta valoa antoi Moyobambasta ostamamme patterilyhty otsalamppujen lisäksi. Talojen väki on kynttilöiden varassa. Kaikki menevät nukkumaan viimeistään iltayhdeksältä, monet jo selvästi aiemmin. Jo aamuyöllä kukot pitävät huolen siitä, että kaikki heräävät viimeistään puoli viideltä hellaa lämmittämään.

Preparing a fern sample. Photo credit: José Edquen Oblitas.

Sunnuntaiaamuna kokonaiset perheet tulivat alas vuorilta matkalla Nueva Cajamarcan markkinoille myymään ja ostamaan. Ensin täyteen pakattuja lava-autoja, sitten mies ja muuli. Mies talutti hitaasti muulia alas rinnetietä, kauppatavarat keikkuivat eläimen selässä. Liikutuin näyn ikiaikaisuudesta. Hetken päästä alas ratsastivat äiti ja lapsi aasin selässä.

Tiedostimme hyvin selvästi, että täydellinen otostus vaatisi kolme tutkimusalaa yhden päivän aikana. Koska nousu oli hikisyydestään huolimatta lyhyt, reilun tunnin mittainen, siihen oli mahdollisuuksia, etenkin koska tutkimusalat itse eivät olleet ylen vaikeakulkuisia.

Copa America loppui, mutta jalkapallo jatkuu ikuisesti. Jonatanilla oli mukanaan pieni radio, ja rinne oli kaupunkeihin päin kallellaan, joten kuuluvuus oli hyvä. Moyobambassa pelattiin paikallismatsia. Aurinko paistoi suloisesti ja työ eteni. Viimeisellä plotilla löytyi kolibrin pesä, kuin huovutettu taideteos pienen puuntaimen varressa kiinni, sisällä kuin lasten pieniä pääsiäismunia. Työtä tahdittivat puunoksaan ripustetun radion kiihkeä selostus ja kolibrin hermostunut pörinä sen hyöriessä tuskaisena päidemme yläpuolella.

Collecting low-epiphytic mosses. They are stored in small paper bags. In the photo Robert Elias Mendivil (left) and Edgardo Nolasco (right). Photo credit: José Edquen Oblitas.

Kieli on jättänyt jäljen kuukauden oleskelun aikana: tajusin seuraavani hiukan jalkapalloselostusta. Moyobambassa alkoi sataa. Selostaja totesi: “Joo kyllä täytyy ottaa huomioon ja tajuta että ollaan täällä sademetsässä, koska tahansa voi alkaa sataa ja kenttä muuttuu mutavelliksi.” Pilven yläreuna näkyi puunlatvojen takaa, mutta aurinko paistoi rinteellä koko päivän.

A view of the Alto Mayo valley from the mountains of Naciente del Río Negro. This sector belongs to the southernmost extremity of the Alto Mayo Protected Forest.

A Polybotrya climber-fern enjoying a light gap in the canopy.

Even small ones can survive in the forest floor if they can jump high. Photo credit: José Edquen Oblitas.

Palasimme rinnettä alas jo melko aikaisin iltapäivällä. Vasen kantapääni oli kaivertanut itselleen pedin Nokian retkeilysaappaan pohjaan. Onneksi ei vielä reikää.