Täältä Amsterdamin lentokentältä käsin on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä opin kuuden viikon matkasta Alto Mayon metsiin Peruun.
Ikävä tulee tuota sitkeätä kansaa. Samalla tekee mieli korjata erästä suomalaisen nuorison keskuudessa kovin yleistä asennetta, jossa köyhyys pistetään laiskuuden syyksi. Suuri osa perulaisista työskentelee 12 tuntia päivässä ja seitsemänä päivänä viikossa. Varmasti jostain löytyy laiska perulainen, mutta minä en häntä vielä tavannut. Maassa on valtavasti luonnonrikkauksia, mutta suurin ongelma on eriarvoisuus. Toiset ajavat Toyota Land Cruiserilla, toiset kuokkivat maata puisella kuokalla. Se johtaa väkivaltaan. Perulaisia uutisia katsomalla huomaa helposti, että tuossa noin 30 miljoonan asukkaan maassa kuolee väkivaltaisesti useita ihmisiä joka päivä. Suomessa erittäin harvinainen ryöstömurha tapahtuu joka viikko jossain päin. Tämän turvattomuuden takia toivon, ja olen myös valmis toimimaan sen eteen, ettei Suomi ota enää yhtään askelta samaan suuntaan. Siinä vaiheessa, kun köyhyys periytyy, olemme kusessa. Nuorisolle ei myöskään saa lakata muistuttamasta, että sata vuotta sitten Suomi oli Euroopan köyhimpiä maita. Se, että Suomessa on kaikki niin hyvin nyt, on kahden tai kolmen aiemman sukupolven kovan työn ansiota. Kun tähän yltäkylläisyyteen syntyy, helposti kuvittelee että se johtuu omasta erinomaisuudesta.
Kaikista haasteistaan huolimatta Peru on rikas: sillä on luonnonvaroja, ja kansa joka pystyy mihin vain. Kun kotimaassa törmään ongelmiin, ajattelen usein: Mitä perulainen tekisi? Joskus tuo kyvykkyys johtaa luonnon kannalta tylyihin seurauksiin. Köyhä maanviljelijä hakee arvokkaan puun vaikka vihoviimeisen vuorenjyrkänteen kolosta ja kantaa sen selässään kaupunkiin myytäväksi. Mutta uskon että perulaiset osaavat valjastaa kyvykkyytensä myös yhteisen hyvän eteen. Lopulta päästään korruptiosta ja eriarvoisuudesta. Optimistisena uskon vielä itse eläväni niin kauan että näen sen päivän. Uskon myös palaavani tuohon ihmeelliseen maahan jo kauan ennen sitä päivää.
Jos olisin parikymppinen vaihto-opiskelija, päättäisin tämän blogin siihen, että just nyt piti lähteä kun aloin ihan aavistuksen ymmärtää jotain. Olen kuitenkin lähes nelikymppinen perheenisä, ja tiedän, missä minua kaikkein eniten tarvitaan.
Les despido, el Perú y los peruanos, les agradezco muchísimo por toda su amistad. Nos volveremos a ver, ojalá que sea pronto!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Näytteiden tie Limaan / The samples' way to Lima
![]() |
| Second step: El motokar. Elias and I needed two of them to transport all four fern boxes plus one moss box with fern DNA samples in silicagel. |
![]() |
| Nyt se löytyi! We found it! Still in the inside there was some confusion: VIDEO: Here I give the box or they give to me? |
![]() |
| Then we took a taxi to the herbarium. In the backround, the National Stadium of Peru. Sitten otimme taksin herbaariolle. Taustalla Perun kansallinen stadion. |
![]() |
| Jalea de pescado. Valtameren rannan kaupunkina Lima on kuuluisa hyvistä kalaruoistaan. Lima is famous for delicious fish dishes. |
torstai 16. heinäkuuta 2015
Millainen kaupunki on Moyobamba?
Täältä Liman jättikaupungin harmaasta ja viileähköstä talvesta käsin kelpaa muistella Moyobambaa, kaupunkia, josta käsin teimme kaikki retkemme Alto Mayon metsiensuojelualueelle. Oli muuten jännittävä huomata, että moni moyobambalainen ei ole koskaan käynyt siellä, vaan pohtii: "Bosque de Protección Alto Mayo, se on varmasti kaunis paikka, pitäis joskus käydä siellä." Huomasin, miten rajoittunut oma näkökulmani oli. Omassa mielessäni koko laakso oli yhtä kuin tuo suojelualue ja kaupunki oli olemassa vain lepäämistä ja retkimuonan ostamista varten. Kaupunkilainen näkee vuoret horisontissa, mutta päivittäinen elämä pyörii ihan muiden asioiden ympärillä. Vuoret ovat kuin kaunis taulu seinällä: välillä silmä lepää niissä mutta useimmiten niitä ei huomaa.
Moyobamba markkinoi itseään orkideoiden kaupunkina (Ciudad de las Orquídeas). Kaupunkia ympäröivissä vuoristometsissä, pääosin yli 1400 m korkeudella, missä yön viileys parhaiten mahdollistaa elämisen ilman maaperää puiden oksilla, niitä kasvaakin. Moyobamba itse sijaitsee noin 800 m merenpinnan yläpuolella.
![]() |
| This beautiful orchid statue is located in the Plaza de armas [Central square] of Moyobamba. |
Moyobamba on San Martínin maakunnan pääkaupunki, vaikka se ei ole sen suurin kaupunki eikä sijaitse sen keskellä. Se on kuitenkin maakunnan vanhin kaupunki. Nimi on espanjalaiseen kirjoitusasuun mukaeltu ketsuankielinen alkuperäisnimi Muyupampa, joka tarkoittaa pyöreää tasankoa. Nimitys pitää vieläkin ainakin osittain paikkansa: kahdella tai kolmella suunnalla kaupunki päättyy Mayo -joen kovertamiin jyrkkiin töyräisiin, mutta keskusta on aivan tasaista aluetta.
Ilmeisesti jo inkoilla oli Moyobamban tasangolla jonkinlainen tukikohta tai linnoitus. Kysyin aika monelta, miten ensimmäinen espanjalainen saapui Alto Mayon laaksoon, jokea pitkin alajuoksulta vai jotain tuntematonta polkua pitkin vuoristosta, mutta en saanut vastausta. Tämä kuitenkin tapahtui 1500-luvulla. Laaksossa asuivat jo inkojen aikana awajúnit, ja vuorilta löytyy jäänteitä chachapoyas -kulttuurista, joka edelsi inkoja.
Kaupungissa vallitsee paratiisimainen ilmasto: päivisin on usein hellettä, öisin mukavan viileää. Tosin sadeaikana, jota en itse ole kokenut, ilmeisesti sataa rankasti lähes joka päivä ja joskus monta päivää yhteen menoon. Eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia turisteja käy kaupungissa, mutta sen verran vähän, ettei heitä oikeastaan huomaa katukuvassa. Turisteille on kyllä monenlaista nähtävää: orkideakasvattamoita, kuumiin lähteisiin rakennettu kylpylä, vesiputouksia, rikkipitoisia lähteitä joissa on terveellistä uida, ja ennen kaikkea Alto Mayon suojelualueen ja laakson keskellä sijaitsevan Tinganan kosteikkoalueen kaunis luonto. Kaupungissa on paljon majoituspalveluita ja ravintoloita. Hintataso on suomalaisittain edullinen. Kaupungin keskusta on pieni, mutta puhdas ja siisti ja (ainakin päiväsaikaan) turvallinen. Kelpaa siis tulla!
![]() |
| Segundo: Tallarín saltado, noodles with beef, onion, pepperfruit and other vegetables. |
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Corazón de Jesus, metsän märkä suudelma
Hankkeen viimeiselle maastoreissulle
lähteminen kai aiheutti sen, etten juuri nukkunut lähtöä edeltävänä yönä.
Osallisena oli myös tietoisuus siitä, että nyt piti tunkeutua syvemmälle
vuorten sydämeen kuin kertaakaan aiemmin.
Automatka kulki jälleen halki lähes koko laakson. Jokin Alto Mayon sadoista puulajeista oli vaihtanut lehtensä oransseihin kukkiin. Tangarana -puiden latvat kukkivat vaaleanpunaisina aivan kuten viime vuonna tähän aikaan. Vaikka täällä ei ole suuria lämpötilanvaihteluita, luonto kuitenkin elää vuodenaikojen rytmissä, kukin laji omalla tavallaan.
Tutkimusalue sijaitsi Río Naranjoksen valuma-alueella, ja sen nimi oli Corazón de Jesus, Jeesuksen
sydän. Luullakseni me kaikki tiedämme, millainen sen pitäisi olla: viisas ja
armollinen, suvaitsevainen erilaisuuden ja peloton tuskan ja kuoleman edessä. Armollinen
metsä lopulta olikin – se kouli meitä neljän päivän edestä, mutta päästi
lopussa ehjinä pois.
San Agustín –niminen kylä oli isompi kuin
olin odottanut. Ehkä se oli satelliittikuvan ottamisen jälkeen kasvanut. Tällä
kertaa olin käynyt SERNANPin toimistossa Riojassa hankkimassa paremman
satelliittikuvan kuin mitä itselläni oli. Se homma sujui aika paljon paremmin
kasvotusten kuin aiemmin puhelimessa.
![]() |
| A young man with his cargo horse at the plaza of San Agustín. On the back of the horse there is a typical wooden saddle used to attach cargo bags on horses and mules. |
Metsänvartijat olivat sopineet etukäteen
paikallisen oppaan palkkaamisesta. Oppaaksi lähti sanagustinilainen isäntä
Segundo Rivera, ja muulinajajaksi hänen 19-vuotias poikansa. Minun, Edgardon ja
Eliaksen lisäksi mukaan lähti vapaaehtoinen metsänvartija, vastavalmistunut
trujillolainen biologi Katia Monzón.
Reitti kulki suoraa jokilaaksoa pitkin. Río
Naranjos oli taistellut erilaisten kivilajien kanssa vuosisatoja vaihtelevin
tuloksin, ja maa oli kuin ruttuun painettu haitari. Noin viiden kilometrin
matkan taivaltamiseen meni yli kaksi tuntia. Tosin tuo viisi kilometriä on
tietenkin mitattu linnuntietä pitkin. Todellisuudessa polku seurailee
maastonmuotoja ja nousee haitarin mukana ylös alas.
Etummaisena kulki poika juhtia taluttaen.
Toinen juhdista oli muuli ja toinen hevonen – tosin niiden väliset erot olivat
mielestäni varsin vähäiset. Muulilla oli pidemmät korvat ja hevosella pidempi
häntä, mutta muuten eläimet olivat samankokoisia. Pitkästä hännästä on
kuraisilla poluilla lähinnä haittaa. Jossain vaiheessa hevonen kaatui. Isäntä
tuli kiireesti auttamaan poikaansa eläimen kanssa. Hevosen selästä otettiin taakat ja sille
sihistiin rauhoittavasti: Älä nyt hermostu. Aika pian tämän jälkeen vastaan
tuli kaksi polun yli kaatunutta paksua puuta monine oksineen. Poika mustassa
hihattomassa paidassaan kulki ensimmäisenä ja kohautti paljaita hartioitaan. Segundo
meni myös mutkan taakse katsomaan. Kohta hänen päänsä pisti esiin
kasvillisuudesta: No hay paso [ei
pääse eteenpäin].
Nostimme rinkat ja reput muulien selästä.
Viimeinen puoli tuntia taiteiltiin rinkat selässä ohi mutaisten maanvyöryjen,
polun yli kaatuneiden ryteikköjen sekä tavanomaisempien kohtien. Olemme käyneet
neljällä pienvaluma-alueella ja jokainen joki on ollut erivärinen. Täälläkin
niin oli: rotkon pohjalla virtaava Naranjos oli lämpimänruskea, kuin
maitokahvia jossa on vain vähän maitoa. Osasyyllinen oli ilmeisesti pari
kuukautta sitten sattunut rankkasade, jonka seurauksena oli tapahtunut useita
maanvyörymiä. Niissä savi kasvillisuuksineen päivineen syöksyy rinnettä alas
jokeen. Paljas rinne luovuttaa savea jokeen vielä myöhemminkin aina sateen
yhteydessä.
![]() |
| Río Naranjos speeding through its gorge. |
Saavuimme hylätylle talolle, jolle Segundo
oli leiriä ajatellut. Talo oli niin pieni, etteivät kaikki teltat olisi
mitenkään mahtuneet sisälle. Lisäksi metsänvartijat olivat unohtaneet antaa
Katialle teltan mukaan. Hetken pohdittuamme Edgardo ja Segundo raivasivat
pusikoitunutta tannerta niin, että siihen saattoi laittaa kaksi telttaa. Muovinen
kevytpeite viritettiin keppien varaan Eliaksen teltan suojaksi, Edgardo pystytti
omansa talon sisälle. Katia ja Segundo päätyivät kävelemään ainakin kolme
kilometriä takaisinpäin yöpyäkseen toisessa talossa, jossa asui ihmisiä.
Talon yhdestä seinästä oli pari lankkua
irti, ja siitä kömmimme sisään. Siihen olivat myös muurahaiset perustaneet
pienen kekonsa, enkä aikonut aluksi astua taloon lainkaan. Kävi kuitenkin ilmi,
että murkut olivat pienikokoisia ja rauhallisia. Sen sijaan ulkona
telttaraiviolla käveli kolmesenttisiä, joiden leuat näyttivät niin
pahansuovilta, että ne saivat minut olemaan varuillani aina telttaan
kömpiessäni. Oli ensimmäinen kerta kun teltan ulko- ja sisäkankaan väli oli
huvittavan täynnä trooppisia hyönteisiä, joista suurin osa oli suomalaisittain
tavanomaisen kokoisia: muurahaisia, hämähäkkejä, kärpäsiä, perhosia ja
hepokatteja hyppi, pörisi, tallusteli ja ryömi ympäriinsä niin, että niitä
saattoi tarkastella teltan sisältä. Otukset olivat ilmeisen järkyttyneitä
siitä, että niiden elinpaikka oli raivattu. Vähitellen ne keksivät muuta
tekemistä ja joka yö niitä oli vähemmän.
![]() |
| Robert Elias Mendivil and the abandoned house. A few planks were loose and we sneaked in – notice the ant mound in the lower right corner. The ants proved small and friendly though. |
![]() |
| The corner pillars of the house are not true wood but are made of a trunk of a giant treefern (Cyathea spp.). |
Ensimmäinen yö laskeutui. Naranjos kohisi
kumeasti, ja sade ropisi hiljaksiin teltan kattoon. Raivion keskiosa oli
likomärkä ja muukin osa hyvin kosteaa, mutta onnistuin sijoittamaan teltan
vähäisen kumpareen päälle ja Anjan säilytti kuivuutta sisällään kuin
sukelluskello ilmaa.
![]() |
| What my armadillo needed to tolerate in the depths of the forest. |
Ei taloa ilman puroa. Tämänkin talon
takaa löytyi pieni ja kirkasvetinen puro, joka syöksyi alas entiseltä
kahvipellolta, nykyisestä pusikosta. Segundo leikkasi palmunkuoren kappaleen ja
asetti sen puroon vesikouruksi. Kohta käytössä oli jatkuvatoiminen vesihana
juomista (kloorikäsittelyn jälkeen), tiskaamista, pyykkäämistä ja peseytymistä
varten.
VIDEO: Water tap in the jungle
Aamu valkeni pilvisenä. Kävelimme tunnin
verran metsään, jota Segundo oli ajatellut. Tällä kertaa kuvauksemme
halutunlaisesta metsästä osui melko hyvin yksiin paikallisen ihmisen käsityksen
kanssa, lähinnä kai siksi että metsänvartijat olivat selittäneet asian hyvin.
Kyse ei ole vain kielestä vaan myös kulttuurista: jos biologi haluaa
tietynlaisen metsän, tarvitaan metsänvartija tulkkaamaan paikalliselle
isännälle, miltä sen metsän pitäisi näyttää. Näkökulma metsään on kovin
erilainen vuorten juurella sijaitsevassa kylässä kuin satelliittikuvan ääressä
työhuoneessa 11 000 kilometrin päässä.
Metsä oli sinänsä hyvä, tuskin koskematon
mutta kuitenkin kohtalaisen korkea, koskaan pelloksi raivaamaton. Teimme
innokkaasti ensimmäisen tutkimusalan, mutta niitä pitäisi saada neljä samaan
jonoon, jonka yhteispituus on 120 metriä. Aluksi metsä näytti jatkuvan
samankaltaisena ylärinteeseen päin, mutta noustuamme sinne noin 100 metrin
verran, näyttikin siltä, että metsä muuttui matalaksi ja ryteikköiseksi.
Segundo sanoi syyksi huonon maan: alhaalla tutkimusalalla se olikin ollut
hiekkapitoisempaa kuin aiemmin, ja orgaaninen kerros oli todella paksu,
jonkinlaista podsolisaatiota oli siis ehkä tapahtumassa.
Kiroilin mielessäni, kun laskeuduimme alas
harjanteelta kaatuneisiin puihin kompuroiden. Putosin oikealla jalallani
koloon, ja reisitaskun reuna tarttui viidakkoveitsellä katkaistuun puuntaimen
tynkään. Fjällrävenin G1000 –kangasta ei ole helppo repiä, mutta 90 kilon
painolla ja pistemäisellä rasituksella se kyllä onnistuu: tasku repesi. Onneksi
itse en revennyt.
![]() |
| I have never seen these beautiful ornamental Gesneriaceae in closed forest, but they always occur in path margins and other disturbed places where there is at least a few hours of direct sunlight. |
Koko ensimmäinen työpäivä oli pilvinen, ja
välillä ripsi vettä, välillä satoi vähän enemmän, mutta pystyimme enimmäkseen
työskentelemään. Illalla hylätyn talon peltikatto tarjosi näytteiden
käsittelyyn erinomaisen suojan. Ensimmäistä kertaa jouduimme käyttämään
hyttyssavuja pitääksemme rantapusikon innostuneet hyönteiset poissa talon
sisältä. Ihmiset vetivät puoleensa hyttysiä ja patterilyhty kutakuinkin kaikkia
muita hyönteisiä. Bioluminisenssi on täällä ihmeellistä. Eräskin hyönteislaji
oli kuin auto: sillä oli kaksi kirkasta oranssia etuvaloa ja punainen takavalo.
Nämä hyönteiset todella hehkuvat pimeässä niin, että ne näkee vaikka
telttakankaan läpi kun ne lentävät ohi.
Toinen aamu valkeni sateisena. Jo matkalla
tutkimusaloille sade muuttui rankaksi. Laitoin sadevaatteet päälle, mutta olin
siihen mennessä jo märkä hiestä ja tihkusateesta. Tutkimusaloille päästyä sade
kaatui alas niin rankkana, ettei työnteosta tulisi mitään. Jäimme polulle
odottamaan. Edgardo viritti aikansa kuluksi kepeistä itselleen majan kahden
puun väliin ja levitti sadeviittansa katoksi. Sieltä hän kertoili loputtomia
juttujaan kuin mikäkin viidakon ylituomari.
![]() |
| For taking the things and the taros; because I already know who the thieves are and I know them really well. Signature: A Ma. |
Kielitaidon puutteiden vuoksi tämä maa
pysyy minulle mysteerinä: ehkä se pysyisi muutenkin. Viisi viikkoa olen kuunnellut
ihmisten juttuja, ja saatan päästä selville siitä, mitä jutussa tapahtuu, mutta
en siitä miksi juttu kerrottiin ja millä tavalla.
Sateessa oli noin tunnin mittaisia taukoja,
joiden aikana saimme tehdyksi yhden tutkimusalan lisää. Niitä saatiin juuri ja
juuri mahtumaan neljä vaakasuuntaan: metsä päättyi jyrkänteisiin kummallakin
puolella. Iltapäivällä sade yltyi. Alkoi olla kylmä. Maanvyörymien pelko
hallitsi: tutkimusaloille oli kuljettu seitsemän äskettäisen maanvyörymän yli. Segundo
sanoi, että ne olivat tapahtuneet noin kaksi kuukautta sitten. Niissä ei
kasvanut vielä mitään, ei edes siementaimia, joten vaikutti siltä, että niistä
voisi olla vieläkin vähemmän aikaa. Paikallinen aikakäsitys ei aina ole kovin
tarkka: vaikka maanvyörymät pilasivat hetkeksi joen (Puro barro estaban tomando en Naranjos, [Naranjoksessa juotiin
silkkaa kuraa]), kukaan ei sano vaikka että toukokuun 16. päivä se tapahtui.
Viimeiseltä tutkimusalalta emme ehtineet
mitata puita klinometrillä emmekä kerätä sammalia. Ne työt vaativat sateetonta
hetkeä, eikä sellaista enää tullut. Elias sanoi: Ya no nos quiere la Selva. Ya nos aguantó un mes, ahora nos quiere
botar [Metsä ei enää halua meitä. Se sieti meitä jo kuukauden, nyt se
haluaa heittää meidät ulos].
![]() |
| Metsä sanoo: Hei, hei. / The forest wishes us goodbye. |
Lopulta ei ollut enää aikaa odottaa sateen
laantumista, mikäli mielimme palata valoisassa leiriin. Niin lähdimme, viileä
sade selässä. Päivällä kolme miestä oli yrittänyt tuoda ylhäältä
vuoristolaitumelta viittä härkää alas kaupunkiin myytäväksi. Pelkäsimme että
eläimet sotkisivat polun ja provosoisivat painollaan maanvyörymiä. Sateet
olivat kuitenkin paisuttaneet joen ylhäällä niin, että yli oli saatu vain kaksi
eläintä. Kolme oli ollut hukkua jokeen. Iltapäivällä miehet tosiaan
kävelyttivät härät ohitsemme. 700-kiloisten eläinten ranteenvahvuiset hännät
olivat upeasti kaarella kun ne löntystivät miesten ajamina kapeaa rinnepolkua
halki viidakon. Polku ei lopultakaan sotkeutunut kovin pahasti. Eläimistä jäi
vain syviä sorkanjälkiä saveen.
Tässä ilmastossa vaatteet kuivuvat
huonosti, vaikka ne ripustaisi katon alle talon sisälle. Yleensä hyvänä
aurinkokuivaimena toiminut telttanikaan ei onnistunut alushousujen
kuivaamisessa, yksinkertaisesti koska aurinkoista hetkeä ei tullut ja
ilmankosteus oli sitä luokkaa, että vaatteet pikemminkin imivät lisää vettä
kuin luovuttivat sitä.
![]() |
| Campsite Corazón de Jesus and my tent under a treefern. In the rain, the grass rapidly transforms into mud as it is being walked upon. |
Käsittelimme näytteet ja menimme nukkumaan.
Yöllä sade jatkui. Joen kohinan voimistumisen saattoi kuvitella aistivansa
kuulon lisäksi tuntoaistilla. Seuraavana aamupäivänä poika saapui juhtineen
kilometrin päähän, ja aloitimme taipaleen takaisin San Agustiniin. Sade seurasi
meitä koko matkan, ja kun olimme jo San Agustinin plazalla turvassa maanvyörymiltä, sade tiheni rankimmaksi koko
matkan aikana. Seisoin Segundon talon räystään alla ihmettelemässä sateen
voimaa.
Vesi alkoi valua alas katua kuin matala
joki. Sitä kokoontui kadunvieren ojapahaseen, joka tulvi. Käsittämättömät
määrät muoviroskaa, vaatteenkappaleita ja kenkärajoja lähti liikkeelle veden
mukana. Niitä tuli talon edustalle aina vain lisää. Penkillä räystään alla
istui mummo harmaassa hameessa ja sinisessä villaneuleessa ja tökki
harjanvarrella roskia liikkeelle niin, etteivät ne jäisi talon eteen vaan
kulkeutuisivat jonnekin kylän yhteiseen suurojaan. Mieleeni tuli, että jos
roskilla olisi tuuria, ne päätyisivät lopulta Atlantin valtamereen. Tuntui
täysin käsittämättömältä, että olimme sen valuma-alueella.
VIDEO: Rain in San Agustín
Vuoret katosivat sateeseen. Seisoin talon
ovella tunnin verran. Sade laantui vähitellen ja vuorenharjanteita ilmaantui
yksitellen näkyviin. Näkymä yhdistettynä viileään ilmaan toi mieleeni tutun
Itämeren ja sateen loppumisen merkit: miten purjeesta ja sadetakista valuu vettä, ja näkyviin ilmaantuu ensin yksi
saari, ja sitten toinen ja kolmas saari. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä että
olen saanut kokea sateen eri puolilla planeettaa. Kun sade noin puolentoista
tunnin kuluttua taukosi, plazan toisen puolen talosta juoksi esiin tumma,
hoikka- ja pitkäraajainen pikkutyttö, joka alkoi paljain jaloin juoksennella
vesilammikoissa. Ihmettelin tämän maan kosteutta ja ihmisten kauneutta.
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Naciente del Río Negro, mustan joen lähde
Kolmevuotiaan kielitaidolla pärjää, kun on
aikuisen järki käyttää sitä. Puhelut ovat silti kaikkein pahimpia. Kun toista
ei näe, ei tietenkään voi lukea muita vihjeitä kuin sen, mitä kuulee. Myös
kuuluvuus on välillä heikonlainen. Kielitaitoisemman Johannan lähdettyä Suomeen
jouduin hoitamaan puhelut, joita tarvittiin matkaan Naciente del Río Negron
seudulle.
Taas kerran jotkin asiat olivat
häkellyttävän erilaisia Suomeen verrattuna. Satelliittikuvalta valikoituun
kohdepaikkaan on Moyobambasta matkaa noin 32,5 kilometriä. Siitä huolimatta
tuntui olevan epäselvää, mitä siellä on ja miten sinne pääsee. Jos ajattelee
vaikka Turkua, on kuin ei tiedettäisi, mikä Paimion takametsissä odottaa. Mutta
pitää muistaa, että vuoristo tekee kaikesta hyvin erilaista. Kartalta mitattuna
pisteiden välistä matkaa voi olla yksi kilometri, mutta jos pisteiden välissä
on myös 500 m korkuinen vaikeakulkuinen vuorenseinämä, tuon matkan käveleminen
voi hyvinkin kestää kaksi tuntia. Ja voi myös hyvin olla, ettei muuli pysty
seuraamaan perässä.
Naciente del Río Negrolla sijaitsee lähde,
jossa mustavetinen joki kumpuaa metsän peittämien vuorten alta. Siellä on myös
samanniminen kylä, jossa on keskusaukion ympärillä pari korttelia enimmäkseen puisia
taloja. Tästä kylästä jonkin matkaa vuoristoon päin sijaitsee Nueva Zelandian
kylä, joka muodostuu käytännössä puolesta tusinasta talosta. Nueva Zelandiassa
ei ole matkapuhelinkenttää, jonka vuoksi metsänvartija ajoi sinne
moottoripyörällä suorittamaan etukäteistiedustelua. Olin itse puhelimitse
yhteydessä metsänvartijoiden päätoimistoon Riojan kaupungissa. Ketju
kylänmiehiltä metsänvartijan kautta metsänvartijan esimiehelle ja kolmevuotiaan
kielitaidon ja pätkivän puhelinlinjan kautta minulle ei ollut paras mahdollinen
väline siihen, että olisi saavutettu selvä yhteisymmärrys alueen
maastonmuodoista. Myöhemmin kävi ilmi, tämä lasten leikkiä muistuttava
rikkinäinen puhelin ei jäänyt yksin vastuuseen matkalla vastaan tulleista
esteistä.
![]() |
| Bird's eye view of Naciente del Río Negro village, 900 m asl. Also the bird included (in the center). Photo credit: José Edquen Oblitas. |
![]() |
| A farmhouse in the Nueva Zelandia village. On the slope behind the house are the villagers' main source of income, the coffee plantations. |
Tutkimusapulaisen etsinnässä oli hiukan
mutkia: matkaan lähti lopulta alkuperäisen apulaisen etsimän varamiehen etsimä
varamies José Edquen, joka osoittautui todelliseksi löydöksi. Motivoitunut
nuori ympäristöinsinööriopiskelija tunsi kasveja, etenkin orkideoita, ja oli
innostunut kaikesta mitä tehtiin, aamusta iltaan. Mukaan liittyi uusi
metsänvartija Jonatan Huaman, jolla nuorehkosta iästään huolimatta oli viiden
vuoden kokemus suojelualueella samoilusta. Muuten tiimimme oli sama: Elias
Mendivil, Edgardo Nolasco ja minä.
Metsänvartijoiden esinainen Ivonne Paico
oli sanonut, että alueella on tie, mutta se on metsänvartijoille vaarallinen,
koska Amazonasin osavaltion (kyllä, sen niminen paikka sijaitsee tässä kohtaa
lännen puolella) puolelta tulee laittomia puunkaatajia, jotka mielellään
vetävät metsänvartijoita turpaan. Kahdesti puunkaatajat olivat jo polttaneet
metsänvartijoiden majankin. Nyt ei alueella ollut enää mitään metsänvartijoiden
majaa, vaan ainoastaan sen hiiltyneet rauniot. Jonatan oli kuitenkin tullut
siihen tulokseen, että ainoa mahdollinen pääsy kohdepaikkaan tapahtuisi tietä
pitkin, mutta että jos odottaisimme iltaan, emme törmäisi puunhakkuuremmeihin.
Niinpä kävimme Jonatanin yhyttämän
kyläneuvoksen talon edustalle odottamaan. Iltapäivän aurinko paahtoi,
vuorenseinämä kohosi suoraan edessä, ja tiedossa oli että pitäisi lähteä
kapuamaan ilman muuleja. Söimme kaupungista mukana tuomamme lounaan ja koetimme
kerätä voimia. Palkkasimme Nueva Zelandiasta kaksi miestä kantajiksi ja yhden oppaaksi.
Lopulta en ollut varma, odotimmeko sittenkään vihamielisten puunkaatajien
poistumista vaiko ekologisille sopimusviljelijöille luvattujen
luonnonlannoitesäkkien saapumista. Neljän maissa saapui kirjava kuorma-auto,
josta säkkejä purettiin. Kun säkit oli kyläneuvoksen johdolla jaettu, tapahtui
myös lähtömme. Auringonlaskuun oli alle kaksi tuntia aikaa.
Ensi kertaa koko reissulla jouduin
kantamaan täyttä rinkkaa rinnettä ylös. Tässä auttoi huomattavasti se, että
aurinko oli jo aikaa sitten ohittanut korkeimman kohtansa. Pimeän tulon
lähestyminen antoi myös psykologista pontta kävelemiselle. Muutaman tauon ja 600:n vertikaalisuunnassa noustun metrin jälkeen, auringon jo laskettua, päädyimme
kahdelle pienelle talolle, joissa ei ollut seiniä mutta lattia ja katto oli.
Maksoin kantajille, ja he lähtivät vikkelästi pois hämärästä metsästä takaisin
tielle. Toinen heistä oli liikkeellä varvassandaaleissa, ja miehet pelkäsivät
pimeässä liikkeelle lähteviä metsänpohjan otuksia.
Nueva Zelandiasta mukaan lähtenyt opas oli
kahvinviljelijä nimeltään Carlos Carrasco. Lähes rasvaton vartalo kuulunee
lähes jokaiselle vuoriston kahvinviljelijälle, mutta Carloksen kadehdittava
ryhti saattoi johtua hänen aiemmista vuosistaan Perun armeijassa. Niiltä
ajoilta kotitalon seinillä oli kuvia miehestä erilaisten aseiden keskellä.
Tavoiltaan Carlos oli hiljainen läsnäolija. Kun hän seisoi paikallaan, hänen
jalkansa näyttivät juurtuneen syvälle maahan. Hänestä huokui, että hän
yllättäisi vuorenrinteeltä vielä silloinkin, kun viholliset kuvittelisivat
rauhoittaneensa tämän valtavan maan pysyvästi. Hän ei tarvitsisi ruokaa eikä
juomaa, hän eläisi metsän puista ja niiden lehdiltä tippuvasta vedestä. Meidän
oppaanamme hän käveli umpimetsässä kangastossuissa, jollaisissa nuoret
kävelevät Salon torilla.
Carlokselle oli yllätys, että kahden talon
isännät olivat kotona. Noin viisissäkymmenissä olevat miehet olivat ilmeisesti
veljekset, ja asuivat kahdestaan metsässä. He elivät talon ympärille
istutetuista hyötykasveista. Heillä ei näkynyt olevan kanoja eikä marsuja,
kuten useimmissa taloissa. Veljekset olivat lapioineet talon edustalle
kahvinkuivatusterassin. Se oli hämmästyttävä uroteko niin epätasaisessa
maastossa. Siihen saimme pystyttää telttamme kuin parhaatkin turistit. Näkymä
1600 m korkeudesta 800 m alempana sijaitsevaan laaksoon oli minulle
ennenkokematon. Morro de Calzada törrötti laakson keskeltä. Sen huippu oli
varmaankin vain parisataa metriä silmiemme alapuolella. Täysikuu nousi vuorten
takaa ja valaisi sen aavemaisten utupilvien keskellä. Mieleen muistuivat
lapsuuden Tarzan-kirjoissa kuvaillut maisemat.
Yöllä satoi, ja koska emme olleet
vaivautuneet levittämään suojapeitettä, kaikki muut teltat päästivät vettä
mutta Hilleberg Anjan ei. Edgardo ihaili telttaa: Como un armadillo [kuin vyötiäinen]. Vyötiäisen ainoa huono puoli
on, että sen ultrakevyestä alumiiniseoksesta tehdyt kaaret murtuvat helposti. Tällä
reissulla teltan kanssa äheltäessä murtui jo toinen. Ainoa varaputki on
käytetty, toivottavasti jeesusteipillä selviää loppuun asti.
Aamulla keitimme trangioilla avenaa ja söimme sitä leivän ja
suolakeksien kanssa. Sitten lähdimme etsimään pääsyä noin 400 metriä alemmas
rinteeseen. Puoli päivää meni polkuja raivatessa. Edgardo ja Carlos huiskivat
vuorotellen viidakkoveitsillään kasvillisuutta sivuun. Kerran kaadoimme pienen
puun, jotta miehet saattoivat kavuta tähystämään. Metsän sisästä käsin ei
voinut juuri aavistaa minne olimme menossa. Olimme GPS:n, kompassin ja
epätarkan satelliittikuvan varassa. Lisäksi satelliittikuva oli jotenkin
siirtynyt sen päälle asetettuun asteverkkoon nähden niin, ettei tarkka
sijainninmääritys ollut mahdollista.
Kaikki koluamamme rinteet päättyivät
äkkijyrkkään kalkkikiviseinämään. Vesiputouksen kohinan saattoi aavistaa
kaukaa. Puolen päivän jälkeen teimme päätöksen palata takaisin. Tässä auttoi
Edgardon kokemus ja Carloksen paikallistuntemus. Alas ei pääsisi ilman
kiipeilyvälineitä.
Palasimme leiriin, keitimme trangioilla
spagettia johon lisäsimme tölkkipapuja ja taria,
joka on eräänlaista pussitettua chilimajoneesia. Se maku on tullut kohtalaisen
tutuksi, sillä se on useimmiten ollut ainoa käytössämme oleva mauste. Lisäksi
pussissa saa ostaa rocotoa, joka on
hiukan pisteliäämpi chilikastike. Paikalliset syövät rinneviljelmillä lounaaksi
helposti kilon keitettyä riisiä ilman mitään mausteita. Lisäkkeeksi on usein
papuja.
Voitelin kaikki paljaaksi jäävät
ihonkohtani 55-kertoimisella aurinkosuojavoiteella kun lähdimme laskeutumaan
takaisin Nueva Zelandiaan keskipäivän auringossa. Rinkka oli entistä
painavampi, koska kantajia ei nyt ollut mukana. Kaksi metsänvartijan mukanaan
tuomaa rinkkaa piti tyhjentää ja sulloa tavarat muihin kantovälineisiin.
Toisaalta koko matka oli alamäkeä. Tottumattomat hartiani kipeytyivät, mutta
sen pahempaa ei sattunut.
Neljän aikaan olimme alhaalla. Kätkimme
rinkat tienvarren pensaikkoon ja jätimme Jonatanin vartioimaan niitä. Lähdimme
tutkimaan rotkoa. Söimme nälkäämme puoli kiloa suolattuja banaanilastuja. Se
oli hikoilun vuoksi hyvä, mutta en juonut tarpeeksi. Rotkon perälle oli puolen
tunnin matka, ja noin 25:n minuutin kuluttua jalkani alkoivat käydä
epävarmoiksi nestehukasta. Harha-askel olisi välillä voinut johtaa vaaralliseen
putoamiseen. Kukaan ei ollut älynnyt ottaa mukaan vettä, joten minulle ei
jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juoda purosta. Toivoin etteivät ylärinteen
herrojen kakat olleet sekoittuneet veteen. Leirissä olimme lisänneet siihen
klooria ennen juomista. Kymmenen minuutin päästä jalkojeni tärinä asettui. En
tiedä mitä asettui vatsaani. Vielä en ainakaan ole alkanut oireilla.
Yritimme ylös rotkon seinämää kolmesta eri
kohdasta, mutta ne osoittautuivat lähes pystysuoriksi jyrkänteiksi. Hämärä
laskeutui jo, kun kömmimme takaisin Nueva Zelandian maalaistaloon. Yhtään
tutkimusalaa ei ollut tehtynä, mutta kaksi päivää oli käytetty. Miehet kävivät
siskonpetiin riisisäkkien päälle talon betonilattialle. Itse en halunnut niin
tehdä, vaan viritin telttani hyttysverkoksi nurkkaan kuin mikäkin gringo.
Tilasimme talon rouvalta aamupalan ja
kenttälounaan mukaan otettavaksi, omista aineksistamme. Emäntä oli ystävällinen
ja lisäsi taas mukaan maniokkia ja taaroa. Hiilihydraateista ei ollut pulaa:
jokaisen annos painoi varmaan kilon. En jaksanut syödä läheskään kaikkea. Kyse
oli sanikkaisten keräämisestä eikä pellonraivauksesta.
Aamulla kaikki muuttui, kun paikalle
ilmaantui Carloksen veli, eräänlainen kylän edusmies. Hän oli sitä mieltä, että oli olemassa
tie rotkonperän metsään, joka oli merkitty satelliittikuvaan. Carlos lähti
meitä sille opastamaan. Nousimme ensin 300 metriä kahviviljelmien seassa
kiemurtelevaa polkua. Sitten siirryimme metsään ja kapusimme, välillä käsiä
käyttäen, 100 metriä seinämää kunnes tulimme harjanteen päälle. Tässä metsässä
näimme yhden pienen tarantellan ja yhden pienen skorpionin. Molemmat olivat
ruskeita, ja mielessäni takoi usein varoitus: No te apoyas en hojarasca [Älä ota tukea lehtikarikkeesta]. Siellä
näitä otuksia esiintyy, mutta jyrkkää kavutessa on usein mahdotonta välttää
välillä ottamasta kontaktia maahan paljain käsin.
Metsäinen harjanne vei lupaavasti kohden
koordinaattipistettä. Lopulta tämäkin suunta kuitenkin päättyi jyrkänteeseen.
Siitä metsästä tuli tämän reissun Angaiza
[Tarujen vuori, jonka näkee, ja jota voi lähestyä, muttei koskaan pääse
perille]. Metsä oli kuin linnake: ylhäällä todennäköisesti olisi pystynyt hyvin
kävelemään, mutta metsä sijaitsi pystyjyrkkien seinämien päällä. Ilmankos se
näytti satelliittikuvassa niin luonnontilaiselta. Löysimme kuitenkin
kohtalaista metsää viereiseltä harjanteelta. Sieltä oli todennäköisesti
poimittu arvopuut, mutta myös isohkoja puita oli jäljellä, sekä elävinä että
varsin pitkälle lahonneina maapuina. Suomessa metsää olisi pidetty
luonnontilaisen kaltaisena, mutta tässä tutkimuksessa se kelpasi mitenkuten.
Optimistisina aloitimme työt. Saimme yhden
tutkimusalan valmiiksi ja vielä lounastauolla oli hauskaa:
VIDEO: Lunchbreak in the forest
Sitten alkoi sataa. Sateessa emme voi työskennellä, koska käyttämämme klinometri imee sisäänsä vettä ja juopuu siitä niin, ettei sitä voi käyttää ennen kuin se on kuivattu silicageelissä. Olin unohtanut
sadetakin alas taloon. Sadehousut oli, mutta sade oli kylmää. Suojauduin
Edgardon pitkän sadeviitan liepeen alle. Carloksellakaan ei ollut minkäänlaista
sadeasua, ja hän kätkeytyi puolestaan Josén viitan suojaan. Kökötimme puolisen tuntia. Kello kävi ja tajusin, että
ruokaa riittäisi vain tälle ja huomiselle päivälle. Lopulta oli pakko luovuttaa.
Kokosimme kamat ja lähdimme sateeseen tarpomaan takaisin.
Illalla talon emäntä keitti ruokaa ja me
työskentelimme näytteiden kanssa. Nueva Zelandiassa ei ole sähköä, mutta valoa
antoi Moyobambasta ostamamme patterilyhty otsalamppujen lisäksi. Talojen väki
on kynttilöiden varassa. Kaikki menevät nukkumaan viimeistään iltayhdeksältä,
monet jo selvästi aiemmin. Jo aamuyöllä kukot pitävät huolen siitä, että kaikki
heräävät viimeistään puoli viideltä hellaa lämmittämään.
![]() |
| Preparing a fern sample. Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Sunnuntaiaamuna kokonaiset perheet tulivat
alas vuorilta matkalla Nueva Cajamarcan markkinoille myymään ja ostamaan. Ensin
täyteen pakattuja lava-autoja, sitten mies ja muuli. Mies talutti hitaasti
muulia alas rinnetietä, kauppatavarat keikkuivat eläimen selässä. Liikutuin
näyn ikiaikaisuudesta. Hetken päästä alas ratsastivat äiti ja lapsi aasin
selässä.
Tiedostimme hyvin selvästi, että
täydellinen otostus vaatisi kolme tutkimusalaa yhden päivän aikana. Koska nousu
oli hikisyydestään huolimatta lyhyt, reilun tunnin mittainen, siihen oli
mahdollisuuksia, etenkin koska tutkimusalat itse eivät olleet ylen
vaikeakulkuisia.
Copa
America loppui, mutta jalkapallo jatkuu ikuisesti.
Jonatanilla oli mukanaan pieni radio, ja rinne oli kaupunkeihin päin
kallellaan, joten kuuluvuus oli hyvä. Moyobambassa pelattiin paikallismatsia.
Aurinko paistoi suloisesti ja työ eteni. Viimeisellä plotilla löytyi kolibrin
pesä, kuin huovutettu taideteos pienen puuntaimen varressa kiinni, sisällä kuin
lasten pieniä pääsiäismunia. Työtä tahdittivat puunoksaan ripustetun radion
kiihkeä selostus ja kolibrin hermostunut pörinä sen hyöriessä tuskaisena
päidemme yläpuolella.
![]() |
| Collecting low-epiphytic mosses. They are stored in small paper bags. In the photo Robert Elias Mendivil (left) and Edgardo Nolasco (right). Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Kieli on jättänyt jäljen kuukauden oleskelun aikana: tajusin seuraavani hiukan jalkapalloselostusta. Moyobambassa
alkoi sataa. Selostaja totesi: “Joo kyllä täytyy ottaa huomioon ja tajuta että
ollaan täällä sademetsässä, koska tahansa voi alkaa sataa ja kenttä muuttuu
mutavelliksi.” Pilven yläreuna näkyi puunlatvojen takaa, mutta aurinko paistoi
rinteellä koko päivän.
![]() |
| A view of the Alto Mayo valley from the mountains of Naciente del Río Negro. This sector belongs to the southernmost extremity of the Alto Mayo Protected Forest. |
![]() |
| A Polybotrya climber-fern enjoying a light gap in the canopy. |
![]() |
| Even small ones can survive in the forest floor if they can jump high. Photo credit: José Edquen Oblitas. |
Palasimme rinnettä alas jo melko aikaisin
iltapäivällä. Vasen kantapääni oli kaivertanut itselleen pedin Nokian
retkeilysaappaan pohjaan. Onneksi ei vielä reikää.
Tilaa:
Kommentit (Atom)












































