Blogi kuuden viikon matkasta Alto Mayon metsiin Peruun

Aion tässä blogissa sotkea tunteita ja tiedettä. Näkökulma on tavallisen suomalaisen opettajan.

Olen tätä ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani Amsterdamin lentokentällä. Viisi päivää sitten olin lakittamassa ylioppilaita ja laulamassa Gaudeamus igituria. Kaksi päivää sitten olin teltassa Kaarinan Lemunniemellä kuusikossa. Ei juuri ennen reissua tietysti pitäisi olla erossa kahdesta pienestä lapsesta, mutta pitihän minun testata että teltta on varmasti kunnossa. Kuuntelin yön teltan päällä laulanutta sirittäjää ja ajattelin että kohta luonto ympärilläni muuttuu. Kohta en tunne sadoista puulajeista kuin pari hassua, enkä tiedä nimeltä yhtään öistä laulajaa. Aamuvarhaisella kuusen latvaan ilmaantui harmaa käki,  ja se kukkui enemmän kuin minulla mitenkään voi olla elinvuosia jäljellä. Pidin sitä hyvänä enteenä.

Harjoittelu Alto Mayoa varten Lemunniemellä on vähän kuin harjoittelisi Saharan ylitystä hiekkalaatikossa. Tässä blogissa kerronkin, kuinka keski-ikäisen perheenisän fyysisellä kunnolla ja kolmevuotiaan kielitaidolla kiivetään 500 metriä trooppisia Andeja ylöspäin, kerätään sanikkaisnäytteitä ja tuodaan ne herbaarioon sekä pidetään esitelmä toiminnasta suomalais-perulaisessa workshopissa. Taikka sitten mitään näistä ei tehdä koska tavan maikan ominaisuudet eivät riitä. Ainakin niitä ominaisuuksia pitää varmasti venyttää. Vain seuraamalla lopputulos selviää. Välissä lupaan kuvata sitä, mitä näen, suomalaisen biologianopettajan silmin, matkan varrella.