Yuracyacu, valkoinen vesi

Viidestä aiotusta maastopaikasta valitsimme Yuracyacun ensimmäiseksi, koska tunsimme reitin alkuosan jo entuudestaan ja koska siellä sijaitsee myös meille tuttu metsänvartijoiden tarkastuspiste.

Yuracyacun ketsuankielinen nimi tarkoittaa valkoista vettä. Alkuosa piti erikseen oppia, mutta Alto Mayon valuma-alueiden paikannimistä voi jo päätellä, että yacu [suomalaisittain jaku] on vesi.

Yuracyacu on pieni joki. Monet joet virtaavat, mutta Yuracyacu jylisee. Siinä ei ole ainoatakaan suvantopaikkaa, vaan se on yhtä koskea alusta lähes siihen saakka, kun se laakson pohjalla yhtyy Río Mayoon. Joen valkeus kertoo siis myös alueen pinnanmuodoista.

Paikassa, jossa autoille kulkukelpoinen tie loppuu ja kaakaoviljelmä vaihtuu metsiköiksi, kohtasimme muulinajajat: miehen ja pienen pojan. Eläinten selkään lastattiin suurin osa tavaroista. Myöhemmin minulle kävi selväksi, että koko reissun onnistuminen riippui eläinten panoksesta: en olisi mitenkään selvinnyt reitistä 25 kilon rinkka selässä. Viiden kilon repussa oli tarpeeksi.

We began the journey with hard negotiations for the price for half a day's service of two drivers and two mules. The mule driver heard the car driver exaggerate the price due to bad road, and he also decided to double the original price. After one hour of negotiations via phone in a place where there really is no good service of neither of the two big peruvian mobile phone operators, we came to an agreement and got going. The animals were indispensable: the route proved very hilly, slippery and challenging for us. The mule drivers, a man and a very young boy, however, were very accustomed to hard work in the mountains and calmly walked where they were to take us – and back home, too.

Yuracyacun Puesto de vigilancialla mukaamme liittyi 28-vuotias metsänvartija eli guardaparque Crower Chumacero, joka sekä johdatti meitä haluamaamme paikkaan että auttoi myöhemmin kaikissa töissä. Paikan löytäminen ei silti ollut helppoa. Yksikin parin sadan metrin mäki kiivettiin ylös vahingossa. Päädyimme kahteen eri pihaan, joista näki vuorten yli. Asukkaiden kanssa käytiin neuvotteluja siitä, olisiko olemassa polkua joka johtaisi aiotun otostusalueen lähelle. En ymmärtänyt kaikkea mitä sanottiin, mutta pääteemana oli: "Pues no entra la bestia" (Ei muuten muuli siitä pääse).

For orientation we had a laminated Google satellite image print with a grid overlay, a GPS and ordinary compasses.  Before the commencement of this fieldwork, I did not manage to find the time to fix the orienteering problem. My sincere thanks go to Carlos Gonzales Inca for map-making. In the picture Crower Chumacero (left) and Lassi Suominen (right). Photo credit: Johanna Toivonen.

Lopulta päädyimme Yuracyacun rantaan pienelle mökille. Näille mökeille (las casitas) tullaan pääasiassa viljelemään kahvia rahan saamiseksi ja muita kasveja syötäväksi, sekä ehkä myös nauttimaan luonnosta kaupungin vastapainona. Mökin pihasta oli linnuntietä noin puolitoista kilometriä otostusalueelle, joten arvelimme, että pystyisimme kävelemään sinne ilman telttoja ja muita leirintäkamoja noin tunnissa. Tämäkin kertoo jotain maastonmuodoista. Toki me olemme kaukana urheilijoista, mutta varsinkaan joukkueemme perulaiset jäsenet eivät ole myöskään mitään sohvaperunoita.

Mökissä ei ollut ketään kotona, joten Crower ja maastoapulaisemme Cleiler Nolasco päättivät että voimme leiriytyä mökin pihaan yöksi. Kun isäntää ei kuulunut auringonlaskuun mennessä, miehet pystyttivät omat telttansa mökin sisälle, ja käytimme myös mökin keittiötä ruoanlaitossa. Kun lähdimme maastoon, jätimme rohkeasti teltat pystyyn ja Crower kirjoitti isännälle terveisiä pienelle lapulle.

We used the kitchen of an empty hut we found at the path's end. The hut was close to the riverbank of Yuracyacu, so the sound of rapids was a pertinent feature of our camping. We were really lucky to find the hut since these four days in the field were characterized by frequent heavy rain. Cooking, and particularly working with the samples in the evenings, would have been way greater challenges without this modest hut with earthen floor. It later turned out that the hut's owner now lives in Lima and has another guy to take care of the hut and the plantations of coffee, plantain, taro and many other crops. We send our warmest greetings for this hospitality he was unaware of but most likely would have agreed to. I remember, on another occasion in the Peruvian jungle, a local man welcoming us saying: "The house is not big, but the friendship is."  Photo credit: Johanna Toivonen

Lapussa sanotaan: Ystävä, pyydämme anteeksi että tunkeuduimme taloosi, mutta tarvitsimme sitä välttämättä. Pyydämme sinulta että antaisit meille tilan muutamaksi päiväksi. Ystävällisin terveisin: Metsänvartijat.
The note says: Friend, we are sorry for invading your hut. But we needed it urgently. We beg you to give us a space for some days. Yours sincerely, Forest rangers.

Lähdimme aamulla matkaan. Joki oli ensin ylitettävä tukkia pitkin, ei tukkijätkätyylillä vaan raahautuen kuin hyönteinen. Hiki nousi pintaan noin tunnin kävelyllä ylös alas vuorenseinämään uurrettuja polkuja, joista sade ja naudat olivat tehneet mutavelliä. Kävelyn aikana Crower kertoi jotakin elämästä Alto Mayon suojelumetsän vartijana. Uskomattomin tieto oli, että puolentoista päivän kävelymatkan päässä vuoristometsässä on laidun, jossa muuan nuevacajamarcalaismies pitää kahta nautaa. Siellä ne lihovat hiljalleen ja lopulta hän kävelyttää ne markkinoille. Tarina tuo mieleen sadut Suomesta 1800-luvulla.

Crossing the river Yuracyacu via a log that was cut somewhere upstream and was on this place probably because of an unlucky attempt to float it down to the town. In the picture Elias Mendivil, a young biologist from Lima, shows an example of a big-city dweller getting used to countryside lifestyle.

Kun työskentelen rinteellä sademetsässä, on tärkeää tietää mitä on käden ulottuvilla. Vyöllä on monitoimityökalu, jossa on pienet sakset narujen katkaisemiseksi sekä pieni veitsi.  Vyöllä roikkuvat myös jousitetut puutarhasakset saniaisnäytteiden keräämiseen. Rintataskussa on tunnistelappuja, joita kiinnitän kasvinäytteisiin. Oikeassa reisitaskussa on lyijykynä, tussi ja mittanauha. Vasemmalla on kaksi reisitaskua: alemmassa on muovinarua moniosaisten lehtinäytteiden niputtamiseen, liimapaperilappuja suomunäytteiden käärimiseen, minigrip-pusseja pienikokoisille näytteille. Ylemmässä ovat lapseni, nukkuvina, vierekkäin, muovien väliin laminoidussa kuvassa.

Ferns' first step on their long journey from the Alto Mayo montane rainforest to the herbaria of Lima and Turku.

Work with the fern samples continues into late at night. In the shelter provided by the hut it was relatively easy though. Photo credit: Johanna Toivonen

Heavy rain proved that the plastic cover brought from Finland, albeit being of dimensions 3 x 5 m, was eventually too small for comfortable work with the samples. It did however protect the weakest tents from being completely soaked.

The camp site in the hut's garden at Yuracyacu. The Nordic tent Hilleberg Anjan (the red one on the left)  proved rain-hardy also in tropical conditions.

The worst moment of the field days in Yuracyacu: the clinometer, used for measuring the height of trees, apparently imbibed water droplets due to rain and became illegible. It however could be at least temporarily fixed by heating it with lighted matches. We finally got what we wanted: four sample plots done and returned safely to Moyobamba. In the picture guardaparque Crower Chumacero (left) and biologist Elias Mendivil (right).

Kahden pitkän maastopäivän jälkeisenä aamuna purimme leirin. Purku oli onneksi juuri päättynyt, kun viikon mehevin sadekuuro saapui. Läpimärät muulit lähtivät ilmeisen määrätietoisina kotiinpäin heti kun ne oli lastattu: ajajan ei tarvinnut kuin sanoa: HÖSH. Ei sillä, etteikö kavio-ura olisi varsin selkeä. Umpimetsään muulilla tuskin on suurta halua.

Saimme tältä matkalta juuri mitä halusimmekin. Neljä otostusalaa Yuracyacun metsään ja paluun kaupunkiin ilman haavereita. Kaksi päivää aikaa toipua, ostaa uutta muonaa ja huoltaa varusteita tekee silti kaltaiselleni kaupunkieläjälle hyvää. Kaikkeen tottuu, mutta ei neljässä päivässä.